"Tehkää mitä mielitte, — minä ajan asian läpi", hän sanoi jurosti ja äreästi.
"Vaikkei teistä yksikään rikkaa ristiin panisi, niin minä sen teen."
Harmaat silmät välähtivät teräksenä kuperan otsan alta.
Ants hyppäsi ikkunalaudalta, työnsi pari poikaa tieltään ja viskautui suulleen vuoteeseen.
"No, — mitä te odotatte?" hän kysyi, — saappaankorollaan vuoteen jalkopäätä potkaisten.
"Kukapa ne nimetkin kerää, — siinä joutuu helposti kiikkiin", epäili joku.
"Johan te kuulitte, että minä. Kyllä nimiä tulee, vaikka itse kuolleet nousisivat kirjoittamaan."
Se vaikutti.
Illalla tuntui Antsista tämmöiseltä: hän on taas menossa kirkolle ja vetää noin silmämitalla vaan suoran viivan määräpaikkaansa, — sitten sitä viivaa pitkin, — kuin lingottu.
Niin oli äitikin kerran kulkenut, ja hänellä oli äidin verta suonissaan. Voimaa virtasi häneen kuin jostakin salaa auenneesta lähteestä. Nyt saataisi nähdä oikea Ants Raudjalg.