Koko illan hän kulki vihellellen, nyrkkiään puristaen, itsekseen ääneensä puhuen, — välillä pysähtyen varpaille noustakseen ja keuhkojensa täydeltä ilmaa hengittääkseen.

Mutta maata pantua otti isän luonto osansa, — äskeinen palava toimintahalu suli kangastuksiksi ja kevyesti keriytyviksi unelmiksi.

Niinkuin isä ennen vanhaan vuoteellaan pieniä koulujaan kaikille siunaukseksi pitkin maata siroitteli, niin nyt Ants vuorostaan valvotteli ja piti äänettömiä ylistyspuheita äidinkielelle.

Isältä ja äidiltä perityt ominaisuudet, jotka useimmiten olivat hänessä ristiriidassa keskenään, — palvelivat nyt kerrankin samaa asiaa.

Aamulla hän oli taas kokonaan äidin heimoa, — käytännöllisyyttä ja toimintatarmoa kiireestä kantapäähän.

Hän alkoi kerätä nimiä anomuksen alle.

Ensimäisessä paikassa otettiin hänet hyvin kylmästi vastaan.

"Oppivathan lapset muutenkin viroa — palvelijoilta, ja puhummehan me itsekin toisinaan."

"Eihän sillä kuitenkaan mihinkään pääse, ei kysytä viran haussa missään."

Toisessa paikassa oltiin suorastaan epäluuloisia.