Toukokuu oli keskivaiheillaan, ja tulvavesi korkealla.
Aurinko alkoi hitaasti painua joen pintaa kohden, mutta valaisi vielä kirkkaasti ja rauhallisesti.
Pellot oikeanpuolisella rinteellä olivat äsken kynnetyt, ja savensekainen multa punersi vaoissa. Vasemmalla puolen oli lankkukasoja säännöllisissä neliöissä.
Ants souti vastavirtaa, keskiuomassa.
Hän oli varma ja tyyni, pitkällinen jännitys oli lauennut lujaksi, tasaiseksi rauhaksi.
Auringon aletessa alkoi taivas muuttua, häilyviä, levottomia varjoja kulki näköpiirillä, taivaanranta peittyi epätasaiseen ruskoon.
Ants oli kääntänyt veneen, se vieri virran mukana.
Alkoi pimetä, rannat tummenivat, kaupunki häämöitti hämärästä vastaan. Ja yli Kivisillan kiviveräjäin kohosi luonnottoman suuri, pyöreältä pilvenlongalta näyttävä täysikuu, joka vielä ei kyennyt valaisemaan.
Takana punoitti auringon viimeinen tulipalorusko, mutta edestäpäin alkoi hitaasti levitä kylmää, kalpeaa valoa.
Vedessä ne molemmat valuivat toisiinsa, yhtyivät venheen ympärille.