Oliko tämä enää pieni Emajoki? Eikö se ollut valtaväylä, jota myöten voisi rahaa ja rikkautta kuin runsauden sarvesta vuotaa? Eikö se ollut avoin elinsuoni, jonka voimakas verenkierto kohottaisi kukoistukseen pikkukaupungin?
Kelmeä valo pääsi vihdoin voitolle, täysikuu nousi, kutistui tavalliseen kokoonsa ja mutkitteli tulvaveden paisuttamassa virrassa.
14.
Ensimäinen sanoma, mikä Antsin syksyllä saavutti, oli, että anomus oli palannut tyhjin toimin takaisin. Poikien nimet eivät kelvanneet, — vanhempien piti allekirjoittaa anomus.
Ants otti vastaan anomuspaperin rehtorin omasta kädestä, koulun kansliahuoneessa, joka oli puoliksi pimeä, vihreät, tummat verhot ikkunoissa. Jostakin seinältä katseli häntä pönkkähameinen, paljasrintainen Katariina. Tupakanhaju, joka näytti piintyneen pienimpiinkin esineihin, täytti ilman.
Ants ei sanonut mitään, ei kysynyt mitään, otti mykkänä paperin ja meni.
Pojille hän selitti: pikkuinen, joutava vaillinaisuus, joka olisi helpolla korjattu.
Mutta kotona hän puri hampaansa lujalle tyynyyn, — hänessä nakersi epäilys.
Hän otti uudelleen kerätäkseen nimet. Se oli tällä kertaa kahta vaikeampaa, ihmiset olivat vielä epäluuloisempia kuin ennen ja vainusivat vaaraa. Ants juoksi ja puuhasi, oli iltasin väsynyt kuin ajokoira, mutta ei sittenkään saanut unen päästä kiinni.
Hän ei päässyt kohoamaan entiseen intoonsa ja varmuuteensa, mutta tiesi, että niin pian kuin toiset sen aavistaisivat, olisi kaikki hukassa. Heidän täytyisi nähdä hänen uskovan itseensä, silloin hekin uskoisivat.