Toinen anomus lähti matkalleen.

Antsille alkoi kiduttava odotuksen aika.

Hän seurasi anomuksen kulkua toiselta kansliapöydältä toiselle, toisen kiiltonappisen virkamiehen luota toisen luo, jotka käsittelivät sitä kuin hengetöntä paperikääröä.

Heillä oli niin paljon aikaa, — ja niin suuri paperikori.

Mutta tässä ei ollut kysymys ainoastaan anomuksen ja vironkielen tuntien kohtalosta.

Hänestä itsestään oli kysymys.

Hänen innostuksestaan, hänen nuoruudestaan, hänen elämänuskostaan päätettiin paraikaa tomuisissa kansliahuoneissa.

Hän oli siellä heidän käsissään, heidän armoillaan, hän, Ants Raudjalg.

He olivat siellä niin tottuneet numeroihin ja koukeroihin, että olivat kai aivan unohtaneet taidon lukea virallisten, kuivien lauseitten välistä muutakin.

Kaksi kuukautta kului, kolmas oli puolillaan.