Hän seisoo vielä kerran rehtorin edessä: eroittakaa vaikka heti koulusta, mutta sen minä sanon, te tiesitte sen kaiken edeltäpäin, heti alussa jo tiesitte, kun ensimäinen anomus lähti.
Te tiesitte, ettei sitä koskaan hyväksyttäisi, vaikka se sata kertaa muuttaisi muotoaan, se on kaikki narripeliä, te keksisitte aina uuden mutkan.
Valehtelijoita olette kaikki, pettureita ja silmänkääntäjiä.
Te siellä vihreäverkaisten pöytien takana myös tiesitte, ettei sellaista anomusta ole olemassakaan, jonka hyväksyisitte, mutta paperikoriin ette kuitenkaan kehtaa viskata.
Se on teille aivan yhdentekevä, että yhdestä Ants Raudjalasta teidän tähtenne tulee heittiö ja tyhjäntoimittaja…
Hän makasi vuoteellaan silmät ummessa, hiessä, kaikki jäsenet kankeina kuin pakkopaitaan puristettuina.
Illalla, kun ajurin vaimo toi teekeittiön ja samalla uuniin puusylyksen, hän pakoitti itsensä pystyyn.
Kiukku ja kiihko oli ohitse, mutta jäljellä väsymys, joka ei ollut ruumiillista, vaan henkistä.
Silmät sattuivat pöydällä tyhjään kirjoitusvihkoon, jonka hän äsken oli ostanut.
Isä kirjoitteli muistiinpanoja, — opetukseksi jälkeläisilleen, — miksi ei hänkin.