Äkillisen ajatuksen valtaamana hän tarttui kynään ja kirjoitti:
Ants Raudjalg-vainajan muistiinpanot, syntyi 12 päivänä heinäkuuta vuonna… kuoli 18 päivänä tammikuuta, vuonna… ihmisten vilppiin ja omaan herkkäuskoisuuteensa.
Mutta kun kekäleet alkoivat uunissa mustua, repi hän lehden irti ja heitti hiilokseen.
Ensin se savuttui, sitten paloi hehkuvan punaiseksi, mutta lopulta, ollen jo ainoastaan haurasta, vaikka yhä koossa pysyvää tuhkaa, se vielä kerran kuten alussa harmeni, ja kirjoitus tuli selvästi näkyviin: — kuoli 18 päivänä tammikuuta.
15.
Kolmas anomus jäi puuhaamatta, — ainakin siksi kertaa.
Loppututkintoluvut olivat täydessä vauhdissa, Ants antautui niihin niin päätä pahkaa, kuin ei olisi maailmassa muuta ollutkaan.
Hän tunsi asemansa koulussa muuttuneen anomusjutun jälkeen, häntä pidettiin silmällä. Hänen jokainen askeleensa oli tiedossa, häntä katsottiin erityisellä epäluulolla, joka lähenteli vakoilemista.
Hän ei siitä suuria välittänyt, hänhän oli vaan tehnyt, mitä laissa oli luvattu. Ylipäänsä oli hänelle kaikki yhdentekevää.
Yhtenä päivänä kalahti kateederista taas yksi rehtorin kuuluisia pikku kahleita, tällä kertaa se sentään puristi tuntuvasti.