Tarkastajan mahdollisten käyntien varalta, joitten piti voida tapahtua milloin hyvänsä, kiellettiin oppilaita pitämästä asuinhuoneensa ovea lukossa.
Ants uhitteli itsekseen, hänen syntiluettelonsa oli jo ennestäänkin pitkä, — vähätpä siitä, — hän kiersi ovensa lukkoon joka kerta ulos mennessään ja pisti avaimen taskuunsa.
Eräänä iltana hän tapasi ajurin heiveröisen vaimon keittiöstä esiliinaansa itkemässä.
"Lukon särkivät, — ihka uuden matrassin repivät, — puolen hintaa oli vielä juutalaiselle maksamatta…"
Ants kirosi.
"Älkää nyt ulisko, kyllä minä maksan."
Hänen huoneessaan oli täydellinen sekasorto. Vuode oli perinpohjin pengottu, matrassin lastut pitkin lattiaa, ja tyynyjen höyhenet lentelemässä. Kirjahyllylle oli jäänyt muutamia kuluneita koulukirjoja, paperit olivat huiskin haiskin. Hänen likaiset liinavaatteensa olivat lattialla, yksinpä eväskirstukin oli auki.
Hän tarkasti kiireesti niukat kapineensa. Kaikki hänen kirjansa, osaksi omia, osaksi lainattuja, oli viety, samoin muutamia puolitekoisia kirjoitelmia pöytälaatikosta.
Hän ei ruvennutkaan mitään järjestämään, kirstunsa vaan sulki ja sen kannelle keskelle hävitystä istui.
Hän ihmetteli itsekin, ettei kipeämmin kiukustunut, sensijaan pisti pureva iva kuin myrkytetyllä kärjellä häntä.