Hän muisti, että kirjoja oli ollut kahdeksalla eri kielellä. Samassa hän jo ehti pilkata itseään, — siinäpä itserakkauden aihe, totta tosiaan.

Lukekoot, — tulkkeja tarvitsevat!

Mutta mitä kauemmin hän istui, sitä herpaisempi haluttomuus lamasi sielun ja ruumiin, sama väsymys, jota hän jo kerran ennen oli tuntenut, silloin kun toinen anomus hyljättiin.

Jospa hänellä edes olisi ollut voimaa kirota ja kiihkoilla, mellastaa kuin mieletön.

Vaan ei, — hänellä ei ollut mitään muuta puolustuksekseen asetettavaa kuin kylmä, tyyni iva, joka syöpyi kuin ruoste, kuin kirpeä happo hänen olemukseensa.

He olivat siis saaneet hänet lannistumaan. Hän tunnusti sen itse, myönsi: olen voitettu.

Mutta mitä enemmän hän mietti, sitä ihmeellisemmältä hänestä tuntui oma väsymyksensä. Kuinka oli mahdollista, että hän niin helpolla oli antautunut, kompastunut ensimäiseen kiveen.

Hän ei päässyt väsymyksensä juuriin käsiksi.

Sen olemuksen hän tunsi, se oli ilmassa, jota hän hengitti, veressä, joka hänen suonissaan kiersi, mutta missä oli sen alkupää?

Jossakin ulkopuolella häntä, ja hänestä riippumatta, oli voimia, joitten lopputulos hän itse väsymyksineen oli, — nykyisyydessäkö vaiko kaukaisessa menneisyydessä, — kuka tietää.