Antsille selvisi, että tämä oli jossakin yhteydessä tarkastajan käynnin ja kotona vallinneen ahdistavan mielialan kanssa.
"Eikö nytkään saa tuomita?" hän kysyi pistävästi.
Isä vastasi pitkällä katseella ja sulki paperin koteloon.
Kotona kävi olo tukalaksi.
Isä vaikeni melkein puhumattomaksi eikä sallinut toistenkaan hiiskahtaa vääryydestä, mutta Antsilta ei jäänyt huomaamatta, että juuri samainen vääryys se salaa lannisti isää ja kalvoi hänen elintarmoaan.
Sitä oli sietämätöntä katsella.
Jos isä olisi sanallakaan valittanut tai edes myöntänyt, kuinka kipeästi se häneen koski, mutta vaitiolo, johon hän itsensä ja toiset pakoitti, ikäänkuin olisi pelännyt, ettei jaksaisi hillitä itseään, jos suunsa avaisi, — se oli vaikeinta.
Ja kuitenkin jokainen taisi nähdä, että hän kärsi.
Siinä oli jotain alentavaa ja häpeällistä, että isän täytyi istua kirjapinkkojen takana ja takoa niitten sisältöä päähänsä kuin typerän koulupojan. Joka ilta täytettiin hänen lamppunsa uudelleen öljyllä, hän istui yöt läpeensä.
Kesäiset työt olivat kiireimmillään, niitten täytyi jäädä, isä myi polkuhinnasta koko senvuotisen sadon naapurilleen.