Isä rasittui silminnähtävästi. Hän näyttäytyi ainoastaan aterioiksi, väsähtänein, samentunein silmin, ja eräänä päivänä huomasi Ants isän korvantaustassa pari aivan valkean väritöntä hiusta.
Isän muistilla ei enään ollut nuoruuden joustavaa vastaanottavaisuutta, se työskenteli hitaasti ja taipui vastahakoisesti.
Ants tutki isää yhtämittaa, kipeä tunne sydämessä.
Hän olisi tahtonut houkutella isän tunnustukseen, mutta ei uskaltanut.
Ja kuitenkin hän luki isän ajatukset, niinkuin ne olisivat olleet hänen omansa.
Siinä olivat isän kaksikymmentä rehellistä työvuotta, täynnä työniloa ja rakkautta työhön, jotka nyt yhtäkkiä eivät painaneet mitään vaa'assa, koska uusi tarkastaja ei muka mielestään kyllin nopeaan ylennyt arvo-asteissa. Vaikka tutkinto onnistuisikin, niin jäisi aina sentään alentava tunne, että yhtäkkiä oli havaittu kelpaamattomaksi, vaikka oli parastaan pannut. Mutta paitsi sitä kyti alla pelko tutkinnon epäonnistumisesta, alkava epäluottamus itseensä.
Ja sitten raskas vaitiolo, joka kuormitti omaan sydämeen kaiken, mikä oli vaikeata, ei päästänyt sitä huojentumaan, vaan alituisesti piti vireillä salaista taistelua: tuomitako ja syyttääkö vai eikö?
Vähäinen vapautuksen tunne, joka Antsilla oli ollut koulusta päästyään, hupeni olemattomiin.
Hän oli vaan päässyt pienemmästä kehästä toiseen suurempaan, mutta yhtä umpinaiseen.
Jaksaisiko isä, — vai murtuisiko? Hän seurasi isän sisällistä taistelua tuskallisella jännityksellä.