Isän yökaudet palava lamppu, hänen alati lukittu ovensa, hänen veristävät silmänsä, — ja ennenkaikkea hänen puristettu vaitiolonsa, — sitä ei sietänyt katsella.
Mutta kesän mitta ei ollut vielä täysi.
Eräänä sunnuntaina, kotoväen poissa ollessa, varastettiin isän takakamarin nurkkakaapista sekä arvopaperit että sula raha viimeistä kolikkoa myöten, — yksinpä Antsin ristiäis-ruplatkin.
Varas ei ollut viitsinyt nähdä turhaa vaivaa, vaan oli kolhaissut kaapin ovea kirveellä, niin että sai sormensa sisälle.
Kirveen haavasta oli vuotanut teille tietämättömille isän vuosien vaivat, kaiken kaikkiaan parintuhannen paikkeille.
Isä vanheni parissa päivässä, — isku sattui lujempaan, kuin olisi luullut.
Äiti sensijaan, joka muuten aina joka kopeekan kymmenesti käänsi, ennenkuin kädestään päästi, pysyi ihan tyynenä, kehitti vaan ilmoille suuren toimeliaisuuden.
Antsin kanssa yhdessä he kulkivat kyläpoliisit, vallan vanhimmat, sähköttivät kaikkialle.
Isästä ei ollut mihinkään, hän vaan istui takakamarissa ja murjotteli.
"Minäpä en näistä maallisista riipu", sanoi äiti ja hymyili. "Pitävät minua kitupiikkinä, kun aina kuljen puntari kädessä ja joka voinokareen punnitsen, — ja miksi Jumalan viljaa haaskata, — mutta kyllä minun puolestani saisivat viedä kaikki tyynni."