"Eikä pappakaan suinkaan kai muuten niitä rahoja niin surisi, mutta se käy hänen kunnialleen, koska hän oli luvannut ne sinulle."
Antsin täytyi ihmetellä äidin käytännöllisyyttä, jolla hän koetti päästä varkaitten jäljille, vaikka loppujen lopuksi ei muuta selville saatukaan, kuin että varkaat olivat vuorokauden viipyneet muutamassa metsämökissä.
Turhaan äiti ravisteli isää hereille, tekeytyi kiivaaksi, heltyi hyväksi, — isä ei liikahtanut huoneestaan.
Vihdoin tulivat äiti ja Ants tuoden sanoman, että kaikki etsintä oli turhaa, arvopaperien numerot oli sähkötetty Pietarin pankkeihin, ja siellä oli yksi niistä nähty, mutta varkaat itse olivat jo matkalla itäänpäin.
Isä meni eräänä päivänä kirkkoherran puheille. Saamattomana hän istui, tietämättä, mistä päästä alkaisi.
Kirkkoherra alkoi puhua uusista englantilaisista varmuuslukoista, vieläpä näyttikin yhtä.
Isä käänteli sitä neuvottomana käsissään. Hänen tuli niin merkillisen kylmä siinä kuunnellessaan, kaikki mitä hän oli aikonut sanoa, ikäänkuin jäätyi.
Hän myönnytteli, rykäisi, katseli ylistettyä lukkoa.
"Jopa, — jopa, — kyllä kai sellainen koje olisi hyvä."
Vihdoin hän, keskustelulangan alkaissa katkeilla, nousi, kiitteli, pyysi anteeksi, että oli vaivannut, ja meni menojaan.