"Eipä se paljoa ole", hän jatkoi pois kääntyen.
Mutta Ants seisoi ja tuijotti isän korvantaustaan ja niihin muutamiin värittömiin hiuksiin.
Hänelle juolahti mieleen, ettei hän pariin viimeiseen viikkoon ollut enää nähnyt isän hopeakuorista kelloa.
Ja yhtäkkiä hän tiesi: isä oli myynyt kellonsa, voidakseen antaa hänelle mukaan kaksikymmentä ruplaa.
Tutkintonsa isä ennen joulua vaivalla läpäisi, joten virka oli taattu. Mutta muuten ei ollut enää ennallaan mies, — hänessä oli tapahtunut muutos, joka syrjäisenkin silmiin pisti.
17.
Ants Raudjalg pudisti nopeasti keltanokkaisuuden yltään, — toiset väittivät, ettei sitä hänessä koskaan ollut huomannutkaan.
Hän oli muka aina ollut sellainen kuin hänet myöhemmiltä ylioppilasvuosilta muistettiin, aina vastahangassa, aina pilkallisen purevana.
Jo toisena ylioppilasvuotenaan hän oli kokouksessa esiintynyt ratkaisevasti.
Oli ollut kysymys virolaisen ylioppilasyhdistyksen laillistuttamisesta varsinaiseksi osakunnaksi ja sille hankittavasta oikeudesta julkisesti kantaa värejä, kuten saksalaiset osakunnat. Viime aikoina oli ylioppilasten keskuudessa ollut tuntuva virtaus asian hyväksi.