Ants Raudjalg oli pyytänyt puheenvuoroa.
Näköjään vähän väsähtäneellä, välinpitämättömällä, mutta syöpyvän purevalla tavalla hän oli puhunut koko puuhan kumoon.
Ja hän oli lopettanut puheen seuraavin sanoin:
"Virolainen osakunta on katsonut sopivaksi ripustaa kokoustalonsa salin seinälle ritarivaakunan varustuksineen. Minun ehdoitukseni olisi, että sen sijalle mahdollisimman pian ripustettaisiin aura tai äes, — tai vielä suuremmalla syyllä — ruoska!"
Senjälkeen hänellä oli ollut sanansijaa kaikissa osakunnan asioissa.
Osakuntakokouksissa hän sentään yleensä puhui vähän, hän kuunteli, joskus joi, mutta ei koskaan liikoja.
Hän kuului lainopilliseen tiedekuntaan ja suoritti kurssinsa säännöllisesti, ilman erityistä intoa.
Kesäisin hän tavallisesti oli kotiopettajana jossakin sisä-Venäjällä, rahoja ansaitsemassa. Siitä huolimatta hän sai lukukauden aikana usein elää teellä ja leivällä kuten muutkin. Isä, vanha Mihkel Raudjalg, lähetteli silloin tällöin kymmenruplasia äidin kutomain villasukkien keralla.
Ne, jotka häneen liittyivät, ja niitä oli paljon, sanoivat häntä suvaitsevaiseksi, hänen vastustajansa väittivät, ettei hänellä ollut mitään kantaa.
Itse hän sanoi olevansa arvostelevalla kannalla.