Sen hän toteutti käytännössä siten, ettei lukenut itseään mihinkään puolueeseen, vaikka kirjoittelikin täydellä nimellään ja omalla vastuullaan pariinkin sanomalehteen. Hän pidätti itselleen täyden oikeuden etsiä kaikessa vikoja.
Se oli hänen vahvin puolensa.
Hän moitti ja morkkasi kaikkea taivaassa ja maassa. Mutta hän teki sen eräänlaisella välinpitämättömällä tavalla, joka antoi aavistaa, ettei hän pitänyt mitään parannuskeinoa mahdollisena eikä edes pitänyt tarpeellisena sellaista tavoitella. Ainoa, mikä oli tärkeätä, oli herättää tyytymättömyyttä ihmisissä, — itseensä ja oloihin.
Hän ei koskaan innostunut, hänen kaikkein alasrepivimmätkin puheensa olivat aina kuivia ja asiallisia.
Toisetkin ikäänkuin häpesivät innostua hänen kuultensa. Ei mikään ollut niin jäähdyttävää kuin nopea, kylmä katse hänen levollisista silmistään, — se oli kuin sangollinen Emajoen vettä, ja karkaisi kuumimmankin.
Hän liittyi aina hyvin nuoriin ihmisiin, olivatpa ne sitten vastaleivottuja ylioppilaita tai äsken koulusta päässeitä nuoria tyttöjä.
Hänen vihamiehensä väittivät, että se oli hänessä jonkinlaista henkisen raiskauksen halua, — valita aina ne koskemattomimmat.
Ja sen verran oli siinä totuutta: kun Ants Raudjalg jonkun aikaa oli seurustellut heidän kanssaan, lainannut heille kirjojaan ja "kehittänyt" heitä, kuten hänen lausepartensa kuului, niin ilmestyi sama omituinen, väsynyt hymy hänen nuorten seuralaistensa pehmeän lapsellisiin suupieliin, mikä hänellä itselläänkin oli.
Ne, jotka hänen kanssaan tekemisiin joutuivat, vanhenivat nopeasti, hän kyni heiltä ihanteet kuin linnuilta untuvat, heihin ilmestyi jotakin merkillisen äkkikypsää ja elämän perille päässyttä.
Itse he häntä jumaloivat, mutta eivät huomanneet, kuinka tyhjiksi hän heidät puristi, mitään sijaan antamatta.