Hänen kielteisyydessään oli jotain tarttuvaa, kuin salaisia taudinitiöitä, jotka toiset veivät mukanaan hänen luotaan mennessään.
Itsestään hän ei mielellään puhunut, ei kehityksestään eikä tulevaisuuden tuumistaan.
18.
Eräänä päivänä, ollessaan menossa asuntoonsa Tuomiovuoren rinteellä, Ants Raudjalg näki edessään kulkevan miehen, jonka käynti ja hartiain liike tuntui hänestä tutulta.
Mies oli puettu kuluneeseen venäläisen ylioppilaan univormuun, ilman päällystakkia, vaikka oli jokseenkin kylmä.
Ants kiirehti askeleitaan, — ehti nähdä sivulta päin puisevan, pitkän nenävarren ja poskien epäterveen ihon.
"Pärt Maddisson", hän huudahti.
Mies kääntyi, hänellä oli punainen talonpoikaispaita kiinninapitetun takin alla.
"Ehei veikkonen!" hän sanoi kohentaen nenäkakkuloitaan, — hän oli nähtävästi lyhytnäköinen, — "Ants Raudjalg Pihkovan kadulta, — terve mieheen!"
"No, mistäs sinä?"