Ants katsoi hänkin vuorostaan ikkunasta.
"Muistatko, kuinka me katselimme kirjavaa taloa Tuomiovuoren rinteellä?" hän yhtäkkiä kysyi.
"Miksi en muistaisi. Se näkyy nyt olevan myytävänä."
Ants avasi ikkunan, sumu pisarteli puun oksissa ja ikkunalaudalla.
Sumuinen, pimeä taivas muuttui hänen silmissään kuin harmaaksi tai mustaksi taustaksi, joka kaareutui suurena kupuna yli yhä laajemman alan. Ja yhtäkkiä hän ajatuksissaan ikäänkuin irroitti tuntemansa ihmiset muusta yhteydestä ja tälle taustalle asetti, katsellakseen heitä ja ymmärtääkseen. He olivat hänelle yhtäkkiä selviä ja käsitettäviä, kuvastuessaan mustaa taustaa vasten.
"Kaikki me sille mahdumme, — minä ja muut", hän ajatteli, ja kummallinen alakuloisuus valtasi hänet.
"Maddisson", hän sanoi pannen kiinni ikkunan, "oletko sinä koskaan ajatellut, miksi meillä on niin vähän luonteita?"
"Me emme syö kyllin", päätteli Pärt Maddisson.
Ants nauroi.
"Siinä on hitunen tottakin, — on jumaliste!"