"Paitsi sitä, — mitä luonteita?" jatkoi Pärt Maddisson. "Niitä, joita yhteiskunnalliset rakennusmestarit tarvitsevat, niitä suorasyisiä, oksattomia kurkihirsiä… Ovat nekin luonteita, ne pahkuraiset ja kyhmyiset… Mepä kasvamme kaikki, mihin tuuli tuivertaa, otamme ravintomme, mistä sattuu, vaikka suosta…"
"Sinä olet oikeassa", sanoi Ants, pöytää rummutellen.
"Minuapa pidetään täällä vasta pilkkakirveenä", hän alkoi puhua itsestään, — "kysy vaikka keltä, — en muka pidä mitään pyhänä. Haukuin pahanpäiväisiksi korporatsioonihommat."
"Mutta jos minä sinulle totta puhun", hän tunnusti, — "minä heidät sisimmässäni niin hyvin käsitän, ne samat, joita pilkkaan. Sillä juuri värejä, — niitä meiltä puuttuu, — meillä on nyt kerta kaikkiaan musta taustamme. Ja se on kuin värikäs sateenkaari heidän tummalla taivaallaan, että he saavat ajatella värillisiä, kirjavia lakkeja, — ajoretkiä avonaisissa vaunuissa olutkoreineen, lasit kädessä. Ja laulaa pitkien pöytien ääressä ikuisesti iloisia ylioppilaslauluja, jotka ylistävät viiniä ja naisia ja ylioppilaan kultaista oloa… Ja Tuomiovuoren alakentällä viettää remuisia Vappujuhlia, joitten ilotulituksista koko kaupunki puhuu… Ja kaksintaistelut, — palata niistä kunniakkaina arpiniekkoina…"
"Niin, — niin, 'frei ist der Bursch'… Mutta minä tietysti tällaisilta nykyaikaisilta Don Quixoteilta riisun ritarivarustukset, — se on minun tehtäväni, — kuuletko, Pärt Maddisson."
Ulkoa, melkein ikkunan tasalta, kuului omituista, sointuvaa ääntä, milloin hiljaa, haihtuvana, kuin pajupillillä piipoittaen, milloin kuin kaukaisten urkujen humina.
Aina vaan sama sävel, sama yksitoikkoinen kolmisointu, ainoastaan voima ja kaiku vaihtelivat. Niinkuin loppusointu jostakin suuresta sävelsoitosta, joka kenenkään korvan kuulematta ympärillä helisi, mutta josta vaan viimeinen sävel kuuluviin pääsi.
Molemmat jäivät tahtomattaan kuuntelemaan.
"Mikä se on?" kysyi Pärt Maddisson.
"Tuuliharppu", Ants vastasi.