"Ilma itkee", hän lisäsi, mutta veti samalla suunsa pilkalliseen hymyyn, ikäänkuin sanojensa pehmeyttä peläten.
19.
Huhtikuun lopulla meni Mihkel Raudjalg kerran ullakolle mehiläisiä katsomaan, jotka sinne oli tuotu talviteloille. Ontot puunrungot talvehtivat asukkaineen puutarhassa, mutta uusmalliset pikkutalot olivat kaikki rivissä ullakolla.
Raudjalg lähestyi keltaiseksi maalattua mehiläistaloa, naputti hiljakseen.
Kumea, uninen surina kuului vastaukseksi, ja aukolle ilmestyivät laiskat, tunnustelevat tuntosarvet, joita seurasi kömpelöliikkeinen, ruskea ruumis, sitten toinen sekä kolmas…
Raudjalg meni toisen luo, taas kopahutti.
Ei kuulunut vastausta, pieni, keltainen talo oli vaiti.
Raudjalg, pahaa aavistaen, koputti vielä kerran.
Sitten hän varovasti aukaisi kannen, — tyhjäksi syötyjen mesikennojen keskelle, pesän sisimpään soppeen, olivat mehiläiset kokoontuneet kuolemaan hidasta nälkäkuolemaa, kaikki yhdessä sykkyrässä, kuolemassakin koettaen suojata toisiaan ruumiillaan.
Raudjalan valtasi alakuloinen tunne.