Oven takaa kuuluu rapinaa, ikäänkuin vanha, epävarma käsi lukkoa haparoisi. Ja sen vihdoin avautuessa tulee näkyviin Liisamummon kurtistunut naama. Hänellä on vähän epäluuloinen ilme, kuten ihmisillä, jotka huonosti kuulevat, ja joitten täytyy turvautua yksinomaan näkö-aistiinsa. Mutta se jättää pian sijaa hämmästyksen sekaiselle ilolle.
Hän alkaa lyödä käsiään yhteen ja puhua yhtenä sorinana, vähäväliä sanoen: mitäh?… jah kuinka…? ikäänkuin toiset jotain olisivat huomauttaneet. Herrasväki oli jo muutamia päiviä sitten lähtenyt naapuripitäjään rouvan sisaren luo vierailemaan, — sinne vanhaan pappilaan, — kyllähän nuori herra tietää. Eivätkä tulisi kotiin, ennenkuin parin päivän päästä. Koko talonväkikin oli poissa, — rengit ja piiat, — olivat lähteneet kartanon kirkkoruuhella toiselle puolen järveä häitä kuokkimaan, — Mari ja hän yksin jääneet kotimiehiksi. Mutta herra ja neiti tulisivat nyt sisään.
Pentti katsahtaa kelloaan.
"Puoli neljä…" hän sanoo. "Kotiin emme ainakaan voi enään tänään lähteä. Meidän täytyy jäädä tänne yöksi. Ja Liisamuori hankkii meille kyllä jotain syötävää."
Hän sanoo sen kaiken suurella huolettomuudella ja hyvää tuulta herättävällä reippaudellaan.
Mutta molemmilla sydämet sykähtävät salaisesta ilosta, — ihmeellisestä ilosta olla kahden kesken. Ja se on alussa yhtä viatonta iloa kuin lasten, jotka ovat keksineet jonkun uuden salaperäisen ja hiukan vaarallisen leikin, — vain sen verran vaarallisen, että se hiukan jännittää…
Kahden kesken… kuinka usein he ennenkin ovat olleet kahden kesken. Ja kuitenkin tuntuu, kuin eivät he koskaan olisi olleet tällä lailla kahden, vaan ikäänkuin tämä olisi jotain aivan uutta…
Ehkä he juuri ovat tulleet häämatkaltaan, ja tämä on heidän uusi kotinsa…
Liisamummon kattaessa pöytää ruokasalissa ja päivällistä valmistellessa, — he kulkevat läpi koko huoneuston, uteliaina, ikäänkuin näkisivät sen ensi kertaa. Eivät he juuri tällaiseksi ole uutta kotiaan kuvitelleet, huoneet ovat liian suuret ja joka askel niissä kajahtaa. Niissä täytyy vasten tahtoaan liittyä likemmäksi toista, ettei valtaisi autiuden tunne. Niissä on omituinen, vähän raskas ilma, kuten huoneissa, joitten ikkunoita ei talvella avata, ja hienon havannasikarin haju seuraa huoneesta toiseen. Jos he nyt jäisivätkin tänne, — useaksi viikoksi — kuukausiksi — aivan epämääräiseksi ajaksi… Eikä kukaan tulisi heitä häiritsemään. Kukaan ei tietäisikään heistä mitään. He eivät edes antaisi noutaa postia. He eivät huolisi mistään päiväjärjestyksestä, — he nousisivat silloin kuin aurinkokin ja menisivät levolle kun väsyttää tai kun tulisi liian pimeä olla ulkona. He olisivat täällä juuri niinkauan kuin heitä huvittaisi, — juuri niinkauan kuin heidän rakkautensa näitä kehyksiä tarvitsisi. Niinkauan kuin he riittäisivät toisilleen, ja niinkauan kuin rakkaus yksin riittäisi heidän elämänsä sisällykseksi. Ja kun heidän yhtäkkiä tulisi ikävä ihmisiä ja vaihtelua ja hyörinää ja työtä, — silloin he lähtisivät pois, — yhtä vapaina kuin tulivatkin…
Vierashuoneessa he pysähtyvät. Se on pienenlainen kulmahuone, jonka nurkkauksesta ovi vie pienelle, järvelle päin ulkonevalle parvekkeelle. Seinät ovat valkoisiksi kalkitut, ja ne häikäisevät silmää, samalla lailla kuin lumi talvella. Suuressa, raudoitetussa puusaavissa kasvaa jättiläismuratti, joka kiertää koko huoneen, kiipee kattoon, heittää pari luikertelevaa oksaa sen ylitse ja laskeutuu alas toisella seinällä.