He tuntevat heti viihtyvänsä paremmin tässä huoneessa kuin muissa. Ehkä vain siksi, että se on muita pienempi.

He avaavat oven parvekkeelle, ja Kirsti istuuntuu rintanojalle. Hän on heittänyt päällystakin yltään, ja punainen, kevyt pusero verhoaa väljänä vartaloa.

"Kohta alkaa sataa", hän sanoo, kurkoittautuen yli nojapuun ja ojentaen kätensä katoksen ulkopuolelle.

Huurupilvet ovat yhtyneet harmaaksi verhoksi, joka on harva kuin seula, ja jonka reijistä sininen taivas pilkoittaa.

"Minä tuon sinulle sadetakin", sanoo Pentti. Hän ei löydä parempaa kuin professorin vanhan, gummikankaisen takin, jossa on päähine samasta kankaasta. Kirsti peittyy siihen kokonaan; hänen heleäväriset, kukkeat kasvonsa pilkoittavat päähineestä, ja kädet tuskin yltävät näkyviin hihoista.

Samalla alkaa sataa. Ensin suurina, raskaina pisaroina, jotka kuin aikovat lävistää maan, — raskasaseinen etujoukko, tietä raivaava ratsuparvi. Sitten hienoa tihkua, vihmasadetta, — kuin jalkaväki tiheinä riveinä.

Ja yhtäkkiä, vielä sateen kestäessä, kirkas, huikaiseva auringonpyörö, joka halkaisee pilvet, niin että ne jäävät repaleina riippumaan, — ikäänkuin kuningas, joka voittovaunuissaan ajaa taistelutantereelle. Jokaisessa sadepisarassa välkkyy vesikaaren värit, ja aurinko paistaa kimaltelevan, värähtelevän vesihunnun läpi.

Kostea lämpö kohoaa huuruna maasta, ja metsästä tuntuu yhtäkkiä voimakas tuoksu.

He seisovat käsi kädessä parvekkeella, jonka katosta vesi porisee, vesipisarain tippuessa heidän olkapäilleen ja hiuksilleen. Kirsti on laskenut alas päähineen, ja hiukset korvallisilla kihertyvät kosteudesta.

Nähdä kesän näin tulevan — silmäinsä edessä… Millä janolla maa imee sateen itseensä, ikäänkuin aavistaen sen elämää synnyttävän voiman… Huomenna kaikki viheriöisi, ja musta multa alkaisi elää…