He ovat kuin huumauksissaan sisään astuessaan.
Heillä olisi yhtäkkiä niin paljon sanomista toisilleen, uusia, outoja ajatuksia… Olisiko mahdollista, että toinenkin voisi tuntea samaten…
Vaan sittenkin, — vaieta vaan, eikä kysyä… Ettei vaan rikkoisi tätä tunnelmaa, joka hetki hetkeltä jännittyy…
He täällä yksinäisessä maakartanossa, — kaukana ihmisistä…
Kuinka juuri tänään tuntuu niin suloiselta ja niin peloittavalta olla kahden… Tekisi mieli juosta toisiaan pakoon näissä suurissa, vanhanaikuisissa huoneissa, — juosta pitkin eksyttäviä käytäviä ja narisevia ullakkoportaita, — piiloutua ja yhtäkkiä taas löytää toisensa ja heittäytyä suoraan syliin…
Päivällispöydässä he vasten tahtoaan ovat vakavia ja juhlallisia. Ruokasali on niin totinen raskaine tammihuonekaluineen, ja vanha kaappikello, jonka taulussa päivänaikojen mukaan kuvat vaihtelevat, on kuin ankara, pönkkähameinen vanhatäti isoäitien ajoilta. He nauravat sille vertaukselle, mutta hiljaa ja salaa ikäänkuin peljäten jonkun kuulevan. He ovat hyvin kohteliaita toisilleen ja puhuvat hillityllä äänellä: "Saisiko luvan olla lisää…" "Ole niin hyvä…"
Mutta vähäväliä he jäävät toisiaan katsomaan, sanattomina ilosta, tietämättä, miten sitä ilmaista…
"Eikö sinustakin, — täällä on kovin kuuma… Minä avaan ikkunan",
Kirsti sanoo vihdoin.
Mutta ikkuna on vielä talvikunnossa, kiinteästi suljettu, jokainen rako tukittu huolellisesti puuvillalla ja paperilla ja välille järjestetty harmaita sammalia.
"Ei, — se ei käy", hän sanoo huoaten ja palaa takaisin pöytään. "En tiedä, miksi minusta…" Hän katsoo Penttiin, hymyilee vähän hämillään eikä lopeta lausettaan.