Yhtäkkiä on aivan hiljaista heidän ympärillään, — tai ehkä on jo ollut kauankin, vaikka he eivät ole sitä huomanneet. Ei edes kuule Tepon haukuntaa, — se on varmaan ryöminyt rakennuksen alle sadetta pitämään…
He ovat kahden — kahden…
Ikäänkuin ei olisikaan koko maailmassa muita kuin he kaksi… Jossakin autiossa saaressa he ovat, ja muusta maailmasta eroittaa heidät penikulmamäärät aukeaa merta…
Ulkona sataa yhä ja päivä paistaa sateen läpi. Yli puutarhan vettä nuokkuvain puitten ja pensasten kohoaa himmeä sateenkaari kuin kirjava jättiläisluokka.
"Täällä ihan tukehtuu… Minä lähden kävelemään", sanoo Kirsti yhtäkkiä.
"Entä minä sitten…?"
Kirsti katsoo Penttiin posket hehkuvina ja yhtäkkiä peittää kasvonsa hänen olkapäähänsä.
"Sinä tietysti myös, — sinä tyhmä poika! — Kuinka sinä kysytkään…"
Hänen päänsä riippuu hervottomana Pentin olkapäällä, hiukan taaksepäin, ja Pentti suutelee häntä yhä uudestaan ja uudestaan ummistuneille silmille ja avoimille huulille, jotka ikäänkuin pakenevat suuteloja ja kuitenkin niitä odottavat. Hänen rikas, ruskea tukkansa irtautuu raskaasta sykeröstä, neulat putoavat yksitellen, ja hiukset hulmahtavat auki raitistuoksuisina kuin vastaniitetty heinä.
Samassa hän tulee tuntoihinsa.