"Minun hiukseni, — voi, hyvänen aika…"
Häntä hävettää niin, että kyynelet kohoavat silmiin… Että Pentti näki hänet näin… Hän rientää toiseen huoneesen ja alkaa nopeasti solmia tukkaansa, posket yhä hehkuen.
Sade on herkeämäisillään, heidän astuessaan ulos. Puitten oksilta tippuu kirkkaita pisaroita, — aurinko on vielä korkealla, ja sillä on himmeä, poutia ennustava hohde.
Ilma on muuttunut yhtäkkiä lämpimäksi.
"Minnekkä sinä tahdot mennä?" kysyy Pentti.
Ah niin, — hän ei ole sitä lainkaan ajatellut, — ehkä peltotielle — ei, siellä on autiota, — mieluummin sitten rannoille…
He lähtevät rantatielle, mutta ei sille tavalliselle, joka vie kivikkoniemeen ja aina on siivottu ja lakaistu, ja jonka varrelle on asetettu penkkejä ja hakattu valmiita näköaloja, — vaan toiselle, jota harvoin käydään, ja joka vie pienelle, vetiselle rantaniitylle.
Kaikki on heistä kuin unta, — se, että he tulevat meluavasta, pölyisestä kaupungista, — se, että heillä on perhesiteitä ja omaisia, — se, että löytyy tyyntä, tasaista arkielämää ja tuhansia pieniä velvollisuuksia. Sekin on kuin unta, että he joskus kaikkeen siihen palaavat… Ehkä eivät palaakkaan…
Kuinka äärettömän elinvoimainen tämä luonto on, — hedelmällisessä kosteudessaan, jossa jokainen sadepisara merkitsee uutta itua… Kuinka se yhä vielä janoaa janonsa sammutettuaankin, värisee odotuksesta ja tyydyttämättömästä kaipauksesta… Se ei tyydy sateeseen, vaan tahtoisi vetää koko taivaan syliinsä…
Huomenna he lähtisivät pois… Mutta huomiseen on vielä pitkä aika…