He saapuvat rantaniitylle, ja Pentti laskee alas veräjän vettyneet rangot.
Ladon ovelle he istahtavat. Lato on tyhjä, heinät on viety talvirehuiksi, pari kortta vaan vetelehtii nurkassa. Kattoon ovat pääskyset pesineet.
Matalain pajupensasten välistä näkyy järven lahdelma ja pitkä, matala hietaranta.
Aurinko ikäänkuin suorastaan putoaa taivaalta veteen; eivät mitkään pilvet eivätkä ruskot sitä kannata. Se kohoaa vedenrajasta kuin yksinäisen, suunnattoman hiilen hehkuva pää. Odottaa kuulevansa sihahduksen, kun se koskettaa vedenkalvoa, niin tulisen kuumalta se näyttää. Mutta se sammuu hiljaa ja vähitellen ja vaikea on määritellä sitä hetkeä, jolloin se katoaa.
He tuskin uskaltavat hengittää, ja heidän yhteenliitetyt kätensä polttavat toisiaan…
Ei mitään sanoja, ei mitään selityksiä, — näin vaan ääneti istua tässä koko alkukesäinen yö…
Rantatiellä heittyvät varjot pitkinä heidän lähtiessään.
Vanha Liisa seisoo portailla tähystellen, kun he tulevat. Hän toivottaa niiaten hyvää yötä, — neidille on laitettu sija vierashuoneeseen ja herralle ylisille.
Ruokasalissa seisten he kuuntelevat, kuinka Liisamummo sulkee ovet ja kiertää ne lukkoon. Teppo ulvahtaa kerran tai pari pitkästi ja kimeästi. Sitten hiljenee taas kaikki.
"Hyvää yötä, Pentti…!"