Kirsti suutelee häntä kevyesti ja menee hänen ohitseen hameen helmojen kahistessa permannolla. Ovessa hän vielä kerran kääntyy ja hymyilee nyökäyttäen päätään.
Pentti seisoo yhä paikallaan liikkumatta.
Kirstin sydäntä puristaa omituisesti.
"Mikä sinun on… Pentti, — kuuletko, mikä sinun on…"
"Ei mitään, tyttöseni, — mene nyt vaan…"
Hän koittaa työntää Kirstin kättä pois.
Vaan yhtäkkiä hän kumartuu, nostaa vapisevan tytön kohoksi ja suutelee häntä sokeasti kaulaan, vaatteille ja aukeeville hiuksille.
8.
Kuinka oli mahdollista, että vaan pari tuntia oli kulunut siitä, kun hän Pentistä erosi, — Pentin lähtiessä junalla toiseen suuntaan! Hän ajatteli sitä junan lähetessä asemaa, ja tuntui, kuin palaisi hän pitkältä matkalta, jolle lähti aikoja sitten. Vuosia on varmaan vierinyt siitä, kun näitä seutuja näki; jokaista tuttua kohtaa, mikä vaunun pölyisistä ikkunoista silmäin ohi vilahtaa, hän katsoo ihmetellen, että kaikki vielä on ennallaan. Hän on valmistautunut näkemään kaikki toisin ja muuttuneena.
Ja hänessä alkaa varmistua tunne, että kotona jotain on tapahtunut. Jokin suuri onnettomuus, joka kaiken on heittävä hajalleen. Hän tuntee sen jo ilmassa ja siinä sanattomassa ahdistuksessa, joka rintaa pusertaa. Sen täytyy olla ennakko-aavistusta… Varmaan on äiti kuollut, — kun juna pysähtyy asemalle, ovat pikkutytöt siellä vastassa sitä kertomassa. Ihan varmaan ovat. Heidän ei tarvitse sanoa sanaakaan, hän tietää sen jo edeltäpäin ja sanoo sen heille, ennenkuin ehtivät mitään virkkaa. "Tiedän sen jo", hän sanoo heille, "— koko matkan jo tiesin".