Taikka ehkä ovat siellä kertomassa, että kotitalo on palanut tuhaksi ja maan tasalle. Sekään ei hämmästyttäisi. Se olisi ihan luonnollista, juuri niinkuin hän olisi odottanutkin. Ei mitään ole voinut tapahtua, mikä pelästyttäisi. Kaikkea hän on aavistanut ja kaikkeen valmistunut. Sillä siellä täytyy olla jotain raunioina ja hävitettynä kotona.
Mutta asemalla ei ole ketään vastassa, ja vasta hetken mietittyään hänelle selviää, ettei häntä vielä tänään osattu kotiin odottaakkaan. Ja hän lähtee yksin astumaan pieni matkalaukku kädessä.
Tie on lyhyt, ja muutaman minuutin päästä hän on kotona. Siinä se on jälleen, — samanlaisena kuin sen eilen aamulla jätti. Piaano salissa on auki, ja telineillä vielä samat nuotit, joita oli soittanut; ei lehteä edes ole käännetty. Omasta huoneestaan hän löytää korutyön, jonka oli heittänyt pöydälle, ja jossa neulansilmään pistetty lanka vielä on päättämättä. Aikaa saadessaan hän ompelee sen loppuun, ja malli tuntuu yhtaikaa sekä tutulta että vieraalta, aivankuin hän kyllä olisi sitä ommellut, mutta aikoja sitten. Kirjoituspöydällä on aloittamaton kirje, johon ainoastaan päivämäärä on merkitty; hän pistää sen laatikkoonsa, voimatta muistaa, kelle sen oli aikonut kirjoittaa.
Hän kulkee kuin unissakävijä näissä tutuissa huoneissa. Läpi koko asunnon hänen täytyy kulkea, tarkastaa ja katsella kaikkea, ikäänkuin etsisi jotain. Ja hänestä on, kuin hakisi hän todella jotain kadonnutta. Entinen itsensä se on, jota hän etsii. Etsii sitä turhaan tästä ympäristöstä, jonka järjestys on niin liikuttavan tuttua, että se sydäntä särkee.
Koko päivän hän puhelee omaistensa kanssa yhtämittaa, vilkkaasti ja herkeämättä, kuten ihmisille, joita pitkiin aikoihin ei ole tavannut. "Minun täytyy puhua paljon, etteivät mitään huomaisi", hän ajattelee. Ei mitään keskeytystä, ei hämmennystä. Mutta toisinaan hän pysähtyy vasten tahtoaan heitä katsomaan, ja katse kulkee tutkivana toisesta toiseen. Eivätkö he todella mitään tiedä?
Kunpa eivät vaan poistuisi huoneesta ja jättäisi häntä yksin. Niinkauan kuin he ovat läsnä, hän on suojassa ja turvassa, on pelastettu ainakin lyhyeksi aikaa. Hän värähtää joka kerran, kun äiti liikahtaa. Ettei hän vaan jo nousisi ja sanoisi hyvää yötä.
Ja mitä lähemmäksi maatapanon aika tulee, sitä levottomammaksi hän käy. Hänet valtaa avuton pelko, kuten lapsen, joka pelkää pimeässä. Mutta pyytää jompaakumpaa pikkusiskoista nukkumaan kanssaan, sitä hän ei voi. Kuka takaa, ettei pikkusisko näkisi hänen ajatuksiaan. Itse hän näkee ne koko ajan kuin elävinä olentoina, jotka liikkuvat hänen sivutseen, kulkevat hänen vierellään ja takanaan, puhuvat ja kuiskaavat hänelle.
Ja hän antautuu epätoivoisena taisteluun. Sulkiessaan ovea makuuhuoneeseensa, hän tuntee, kuinka ajatukset alkavat kiertyä kahleeksi hänen ympärilleen. Jokainen niistä on kuin puristava rautarengas, ja ne yhdistyvät katkeamattomina toisiinsa. Toista seuraa toinen, ja hänen täytyy tuntea ne rengas renkaalta.
Hän tietää hyvin, ettei voi nukkua, mutta heittäytyy kuitenkin vuoteelleen. Vetää peiton päänsä yli, kuten ennen lapsena pahoja unia pelätessään. Vaan tällä kertaa se ei auta mitään. Hänen täytyy nähdä kuitenkin. Silmät suurina ja tuijottavina hänen täytyy maata ja katsoa eteensä. Koittaa turhaan niitä sulkea, ja mitä enemmän unta tavoittaa, sitä kauemmas se siirtyy.
Hän voisi elää vanhaksi eikä sitä aamua yksinäisessä maakartanossa koskaan unohtaisi. Se ilmestyisi aina hänen eteensä, kirkkaana, totisena ja järkevänä, kuten silloinkin ja kuten nyt. Juuri siinä kirkkaudessa oli ollut jotain armotonta ja syyttävää. Hän oli toivonut sumua, sankkaa ja läpipääsemätöntä, joka olisi kääriytynyt yli maan. Siihen olisi voinut piiloutua ja luulotella itselleen, ettei kukaan näkisi. Mutta olikin tullut selkeä, terävä päivänpaiste, joka valaisi varmana joka haavan, pistäen ja leikaten kuin lääkärin veitsi. Se oli vailla kaikkea sääliä.