Hän tuijottaa yhä eteensä pimeyteen, voimatta sulkea silmiään. Hänen täytyy elää kaikki uudelleen, tuntea uudelleen jokainen tunne, ei pääse yli yhdestäkään. Siinä ei ole mitään vapautuksen toivoa eikä mitään armoa. Hänen täytyy uudelleen itkeä samat kyyneleet, joilla sitä aamua oli tervehtinyt, itkeä ne yhtä toivottoman häpeän ja katumuksen tunteella. Eivätkä ne mitään pese eivätkä huuhdo pois, ne putoavat pisaroina, jotka polttavat.
Hän nukkuu vasta myöhään aamuhämärissä, kun kaikkien esineitten ja huonekalujen rajaviivat jo selvästi alkavat eroittua, ja katulyhty ikkunan takana aikoja sitten on sammutettu. Nukkuu raskaasti, joka jäsenessä lyijyn kankeus, kuin pitkän päivätyön jäljeltä.
Myöhään aamulla hän herää, kun viereisestä huoneesta kuuluu liikettä. Kaikki ovat varmaan jo jalkeillaan. Pikkutytöt kuuluvat kiistelevän jostain, ja sitten juoksee toinen pois, toinen kintereillään.
Unenhorros on raskaana hänen ruumiissaan, ja kestää kauan, ennenkuin siitä selkiää. Hän on väsynyt, ja pää on tyhjä ajatuksista. Yölliset mielikuvat ovat kadonneet, ja muisti työskentelee työläästi.
Hän on mahtanut nähdä pahaa unta, joka painajaisena on hiipinyt hänen ylitseen. Kauheata unta kahleista, jotka puristavat.
Unta se tietysti kaikki on ollut. Sillä jos se olisi todellisuutta, ei sitä jaksaisi kestää. Tämähän on hänen oma huoneensa, hänen neitikammionsa, sinivalkoisine verhoineen. Neitikammio, jossa hän on valkoisia, viattomia nuorentytön unelmiaan uneksinut.
Hän käy melkein rauhalliseksi noustuaan ja puettuaan. Tuttu ympäristö tuudittaa vähitellen tyynnyttävään, häiritsemättömään tunnelmaan. Kuinka hän yksin olisi muuttunut, kun kaikki ympärillä on niin samaa kuin ennen. Hänen on täytynyt erehtyä tai nähdä unta. Jos olisi toisin, olisivat muutkin sen jo huomanneet ja siitä sanoneet. Mutta heidän kohtelussaan ja käytöksessään ei ole pienintäkään muutosta.
Hän tuntee hetken aikaa iloa, aivankuin olisi löytänyt pakopaikan, josta voi torjua vihollista. Ja samalla hänet valtaa työkuume, joka polttaa ja syhyttää sormenpäissä. Työstä ei ole puutetta, sitä on yllin kyllin. Kapioita on vielä joukottain viimeistä silittelyä vailla, suuria pakkoja hienoja, valkoisia liinavaatteita, jotka tuoksuvat puhdasta palttinaa. Häihinhän on enään vaan pari, kolme viikkoa. Ja hän ryhtyy työhön ahkeruudella ja innolla, jota ei ole ennen itsessään aavistanut, päivän pitkään ommellen monimutkaisia nimikirjaimia, joissa punaiset ja valkoiset kirjaimet kiertyvät toisiinsa lehdykkäin ja kukkien lomitse. "Voisin istua tässä siksi kunnes viimeinen kajastus viipyy huoneessa", hän ajattelee. "Enkä tuntisi, vaikka sormeni verille pistäisin."
Sillä syvällä sielussa kolkuttaa hänellä hämäränä tieto siitä, että tämä rauha on vaan näennäistä ja itsensäpettämistä. Kun jäisi yksin, olisi hän taas ajatustensa orja. Ne vaan pelkäävät päivänvaloa ja piiloutuvat hetkeksi, mutta yö kutsuisi ne esiin kätköistään. Yö hänet vetäisi takaisin sinne, mitä tahtoi paeta.
Ja seuraavan yön hän valvoo kuten edellisenkin ja monta yötä vielä senjälkeen. Siinä ajatusten tulossa ja kulussa on jotain säännöllisyyttä, joka häntä kauhistuttaa; ne liikkuvat ja järjestyvät varmasti kuin kellon viisarit, joita näkymätön koneisto johtaa. Hän tuntee jo edeltäpäin sen hetken, jolloin ne alkavat tulla. Ne eivät tule kaikki yhtaikaa, on kuin lähettäisivät yhden ensin kolkuttamaan. Ja hän on niitä vastaan suojaton; ei löydy sitä rautapanssaria, joka niitä ei läpipäästäisi, ei sitä ovea, joka niitten eteen aukeemattomaksi kohoisi. Sillä rukoillessakin tuntee hän vaan syvemmin rikoksensa. Ankarina ja armottomina hän näkee edessään kaikki vanhat raamatunlauseet, jotka lapsuudesta asti on oppinut; ne paistavat tulikirjaimilla piirrettyinä hänen silmissään. Hän kiertelee niitten edessä, mutta ne eivät väisty hiuskarvaakaan.