Päivin hän on useimmiten toivottoman väsynyt, mutta siitä huolimatta kuumeisessa työinnossa. Istuu sisällä kaiket päivät ommellen, lähtee harvoin ulos ja silloinkin vaan pitkin syrjäkatuja. Hänet on yhtäkkiä vallannut ihmispelko ja vastenmielisyys nähdä tuttuja kasvoja. Jotain arkaa ja säikkyvää on ilmestynyt koko hänen olentoonsa, ja hän säpsähtelee pienimmästäkin kolinasta. Joka kerta, kun näkee äidillä tai pikkusiskoilla olevan jotain uutta kerrottavaa, täytyy hänen koota koko tahtonsa pysyäkseen tyynenä. Ja hän huoahtaa helpotuksesta, kun kaikki on ohi, eikä se ollutkaan sitä, mitä oli pelännyt.
Hän laihtuu ja kalpenee niin, ettei se voi jäädä keltään huomaamatta, ja kasvot näyttävät omituisen kokoonvetäytyneiltä ja kuin entistä pienemmiltä. Mutta se ei herätä kenessäkään ihmettelyä, — kaikki luetaan morsiushuolten ja hääkiireitten syyksi.
Toisella viikolla vasta kirjoittaa Pentti. Kirsti ei ole ollenkaan odottanut häneltä kirjettä ja on salaa toivonut, että se jäisi tulematta. Ja pitäessään sitä kädessään, herää hänessä niin suuri vastenmielisyys ja pelko, että ensin aikoo jättää sen avaamatta. Jos Pentti pienimmälläkään viittauksella muistuttaa sitä, mikä on ollut, on hän hukassa. Jos Pentti alkaa selittää ja sovittaa, on Kirstin mahdoton sitä lukea. Se olisi samaa kuin elää kaikki uudestaan.
Hän sulkee kaikki ovet tarkkaan ja kiertää ne lukkoon, ennenkuin avaa kotelon. Mutta kun hän vihdoin voi voittaa itsensä ja lukea kirjeen, rauhoittaa se häntä. Se kertoo hänelle kaikenlaisista ulkonaisista seikoista, matkasuunnitelmista, Pentin työstä ja muusta. Hänen sisäisestä elämästään ei ole sanaakaan. Kuin tahallaan hän on välttänyt kaikkea, mikä vivahtaakin tunteisiin. Ja samalla hän kirjoittaa, ettei voi tulla kaupunkiin ennenkuin hää-aamuna.
Kaikki se tyynnyttää tuntuvasti Kirstiä. Ensi kertaa kaiken tapahtuneen jälkeen hän tuntee jonkinlaista levollisuutta ja voi ajatella kaikkea vähän kylmemmin, katsoa sitä hiukan ulkopuolelta. Ja hän kirjottaa Pentille vastauksen, aivan samaan tapaan kuin tämäkin, varovaisesti luovien kaikkien karien välitse.
Seuraavana päivänä hän menee morsiusharsoa ostamaan. Hän ei ole pitkiin päiviin käynyt ulkona, ja koko kaupunki tuntuu kuin uudelta. Kylmää kevättä on seurannut nopea, kuuma kesä, jonka muutamissa päivissä täytyy korvata, mitä viikot ovat laiminlyöneet. Ja koko luonnossa on levoton kiire ehtiäkseen kukkia ja heilimöidä, ennenkuin kuihtumisen aika saapuu.
Mutta kivikatuista kaupunkia aurinko turhaan koittaa valloittaa, kivet eivät muutu kukiksi, eivätkä valkoisten talojen seinät peity viheriään. Ja niin sen täytyy tyytyä pukemaan kesäkoruihin ainoastaan pienet puistikot, jotka siellä, täällä aukeavat, ja joissa nurmikenttien ruoho ei sekään saa vapaasti rehoittaa, vaan aina on lyhyeksi leikattu ja tasainen.
Kesäinen Helsinki on tyhjä muusta kuin tuoreen maalin ja muurisaven hajusta. Sillä joka paikassa rakennetaan ja korjataan, telineet kiipeävät horjuvina pitkin rakennuksia; toisia revitään, niin että pöly tupruaa savuna kauas, toisille pannaan perustaa ja lasketaan paaluja maahan junttauskoneen tasaisesti jymähtäessä ja miesten tahdissa huutaessa.
Suuressa vaatemyymälässä ovat myyjät nukahtaa kuumuudesta ja työn puutteesta. Kauppa käy hitaasti ja huonosti, sillä varsinaiset ostajat ovat poissa.
Kirsti saa, mitä pyytää ja lähtee takaisinpäin. Kadulla hän tapaa erään entisen tyttötuttavansa, — ystävän koulu-ajoilta, joka jo pari vuotta on ollut naimisissa. Näkee jo kaukaa hänet ja toivoo, että pääsisi pysähtymättä ohitse, mutta tuttava kääntyykin, tulee muassa ja alkaa puhua Kirstin lähestyvistä häistä ja vasta ostamasta morsiusharsosta.