"Nykyään on muodissa, että harso kiinnitetään taakse, niin ettei se melkein ollenkaan peitä kasvoja", hän alkaa puhua. "En tiedä, — se tapa ei miellytä minua, — se häiritsee tunnelman. Älä sinäkään anna asettaa niin. Harson pitää pudota pehmeinä poimuina kasvoille, sen pitää herättää mielikuva jostain salaperäisestä ja koskemattomasta."
"En tiedä mitään kauniimpaa kuin morsiusharso", hän jatkaa. "Siinä on jotain niin puhdasta ja läpikuultavaa ja samalla haperaa ja helposti repeytyvää. Tiedätkö, etteivät lesket saa kantaa myrttikruunua, ainoastaan nuoret tytöt? Se on koskemattomuuden ja viattomuuden symbooli."
Kirsti tuntee, kuinka veri syöksähtää kasvoihin. Jos tuo hänen vierellään tietäisi, kuinka hänen puheensa haavoittaa. Pieninä, terävinä neuloina jokainen sana pistää kipeätä kohtaa hänen sielussaan. Hänen häpeänsä koko paino tuntuu tällä hetkellä, juuri siksi, ettei sitä kukaan voi tietää eikä aavistaa. He pukisivat hänetkin kruunuun ja morsiusharsoon. Ei kukaan tulisi repimään niitä hänen päästään.
Hän on kotiin tultuaan niin sekä kiihtynyt että väsynyt, että suoraan heittäytyy pitkälleen vuoteelle.
Ja taas hän tuntee pahoinvointia, joka jo parina päivänä itsepintaisesti on ilmaantunut. Omituista pyörrytystä ja raskasta raukeutta, niin ettei tahdo pystyssä pysyä.
Ei hän tiedä, tänä hetkenäkö se ajatus ensi kertaa ilmaantuu. — Sen vaan tietää, että se ensin on niin hämärä ja heikko, ettei se edes enempää miettimistä siedä. Kun rupeaa sitä ajattelemaan, hajoaa se ja häviää, ja hän voi sen helposti repiä rikki aivankuin hienon verkon.
Mutta jonakuna näistä päivistä se kuitenkin syntyy. Hän huomaa, että se alkaa yhä useammin tulla hänen luokseen. Ei tarvitse muuta kuin jäädä yksin, niin se jo tulee. Ensin on se niin uskomattoman pieni ja mitätön, että sen voi kuin puhaltaa pois, mutta ei millään ajatuksella ole sellaista voimaa kasvaa kuin sillä. Hän huomaa, että se alkaa juurtua, se työntää juuria, joista toiset ovat hienoja ja kietovia kuin langat ja toiset tunkeutuvat syvälle sydämeen kuin terävät kynnet. Sillä on mahdollisuutta kasvaa ja laajeta joka suunnalle. Hän tietää, että jos se kerran pääsee kasvamaan, se voi pimittää kaiken muun.
Eräänä päivänä hän on aivan varma siitä. "Minä saan lapsen", hän sanoo itselleen. Hän aivan kangistuu sitä ajatellessaan. Ei jaksa, ei jaksa sitä käsittää.
Sinä yönä hän todella pelkää järkeään. Hän ei koskaan ole elänyt mitään sellaista. On kuin joku koko ajan istuisi hänen vuoteensa reunalla ja tuijottaisi häneen suurin, liikkumattomin silmin. Hän ei pääse minnekään pakoon siltä katseelta.
Hän ei todella tiedä, kuinka pääsee läpi näitten ensimäisten päivien. Hänen mielentilansa on sellainen, että jokaisen pitäisi se huomata. Se on hänestä aivankuin kirjoitettu häneen, heidän ei tarvitsisi muuta kuin lukea. Ja kuitenkin hänellä on malttia kyllin edes koittaakseen salata mielentilaansa. Koittaa puhua niin vähän kuin mahdollista, ettei mitään varomatonta pääsisi huulilta luiskahtamaan. Hänestä tuntuu, aivankuin ei voisi enään pitää kiinni sanoistaan.