Vielä vaikeampi on seuraava aika. Se on vaarallisempi, kuin hän itse aavistaakaan. Sillä ensimäistä kiihtymystä seuraa välinpitämättömyys niin suuri, että hän on hukkua siihen kuin sankkaan sumuun. Hänestä on oikein mieluista, kun tämä sumu kietoo hänet eikä enään tarvitse ajatella. Voisi laskeutua levolle ja siihen kuolla. Näinä päivinä on kuin kaikki langat hänen ja elämän välillä olisivat katkenneet. Aivankuin ulkomaailma yhtäkkiä olisi sulkeutunut häneltä, niin ettei pieninkään ääni pääse hänen kuuluvilleen. Näinä aikoina olisi hänen ympäristönsä voinut luhistua kokoon, ilman että se olisi häntä liikuttanut. Hän käy, puhuu ja toimii kuin ruumis, jonka sielu on poissa ja kaukana.
Ehkä olisi tätä tilaa voinut jatkua kauankin, kuka tietää. Mutta siihen tulee jotain väliin. Hän kuulee sanottavan, että häät ovat pian. Ensin he sanovat: muutaman päivän päästä, sitten ylihuomenna, lopuksi huomenna! Ei se hääajatus itsessään häntä herätä. Häät ovat hänestä aivan yhdentekevä. Mutta niitten kanssa on yhteydessä toinen asia.
Hän alkaa ajatella, että nyt on kaikki kerrottava Pentille. Ja jotain hänen vanhasta, luottavasta rakkaudestaan herää sitä ajatellessa. Hän ei ole yksin, hänellä on toveri yhteistä kuormaa vetämässä. Pää-asia on, että vetävät yhtäänne. Muutoin hän on vielä enemmän yksin kuin ennen.
Kaikki hänen ajatuksensa keskittyvät Pentin tuloon. Hää-aamuna herätessään hän ajattelee yksinomaan sitä. Se on pilvinen päivä, joka uhkaa joka hetki sateella, eikä sitten kuitenkaan sada. Pilvet riippuvat vaan kuin peloitukseksi noin matalalla.
Hän ajattelee, millaisena soisi Pentin tulevan. Soisi hänet totiseksi ja harvapuheiseksi, silloin pääsisi häntä lähimmäksi. Hyvin lähelle täytyisi päästä, voidakseen kaikki kertoa. Kauempaa on sitä mahdotonta sanoa. Se täytyy kuiskata korvaan, ikäänkuin ei sanoja olisikaan, ainoastaan ajatukset siirtyisivät toisesta toiseen.
Kun Pentti tulee, hän menee vastaan hämärään etehiseen.
He katselevat hetken ääneti toisiaan, Kirsti kasvot suoraan valoa kohti, joka viereisen huoneen avatusta ovesta virtailee pimeään etehiseen. Ja vasta nyt, tuntiessaan, kuinka Pentin katse tutkii häntä, hän käsittää, kuinka suuresti on muuttunut. Se katse etsii hänestä jotain tuttua, mutta ei löydä muuta kuin vierasta. Hän on tullut vieraaksi itselleen ja tuolle miehelle, joka tänään on oleva hänen vihitty puolisonsa.
Hän tuntee äkkiä suurta heikkoutta, ikäänkuin jalat eivät jaksaisi kantaa, — ja puristuu Penttiin kiinni kuin apua anoen.
"Tyttöseni, — tyttöraukkani…" Pentti sanoo hiljaa silitellen hänen päätään.
"Oh, — sinä et tiedä kaikkea, — et lainkaan kaikkea… Minä saan lapsen…" hän kuiskaa melkein vaan huuliaan liikuttaen ja ponnistaen viimeiset voimansa.