Siinä silmänräpäyksessä hän tuntee selvästi ensiksikin, että he ovat sidotut toisiinsa ja sitten vielä johonkin muuhun, jota heidän täytyy laahata jäljissään kuin kahletta.
Jotakin korvaamatonta, mitä ei mikään palkitse eikä mikään tuo takaisin, — rakkauden korkein ja pyhin sointu, — se on heiltä auttamattomasti mennyt hukkaan.
Samassa tulee siihen muita, eivätkä he enään jää kahden kesken. Vieraita, enimmäkseen Kirstin tyttö-ystäviä, tulee ja menee. Kaikki ovat totisia ja juhlallisia, ja suudellessaan häntä hyvästiksi, itkevät vähän. He kohtelevat häntä ikäänkuin ympäröisi hänet pyhäkehä ja jättävät hänelle hyvästi, aivankuin sulkisivat hänet sillä piiristään ja vihkisivät uuteen elämään. Äiti kulkee mustassa, kahisevassa silkissä, ja itkee hänkin vähäväliä. Pikkutytöt eivät tiedä, hypelläkö ilosta uusissa, vaaleissa puvuissaan, vaiko hekin itkeä kuten muut. Lopuksi he tekevät vuoroin kumpaakin.
Kirsti on yhtäkkiä kylmä ja väliäpitämätön. Se tunne kasvaa yhä, kun kaikki ovat lähteneet pois, ja häntä aletaan pukea. "Olen kuin nukke, jota vaatetetaan", hän ajattelee, — "mihin on sieluni jäänyt?" Hän pakoittaa itsensä kuulemaan kampaajattaren lukemattomia juttuja häistä ja morsiamista. "Hyvä, että hän puhuu", hän ajattelee, — "niin minä saan olla vaiti." Ja hän katsoo tyyneenä kuvaansa peilissä. Ainoastaan silloin kuin morsiuskruunu painetaan hänen päähänsä, hän värähtää. Kampaajatar kysyy, painaako se liiaksi, ja hän vastaa kieltävästi.
Silloin hän alkaa ajatella jälleen, on kuin sielu palaisi takaisin. "Jos nyt olisit suuri ja luja, niin tekisit näin, Kirsti", hän sanoo itselleen. "Menisit kirkkoon, astuisit alttarille ja kääntyisit kokoontunutta seurakuntaa kohti. Repisit morsiuskruunun päästäsi, heittäisit sen maahan ja sanoisit: En ole arvollinen sitä kantamaan, en ole oikeutettu kantamaan puhtauden ja viattomuuden merkkiä, olen suuri syntinen. Tunnustaisit ja katuisit."
"Niin tekevät ainoastaan lujat luonteet", hän jatkaa itsekseen. Hän tietää, ettei sitä koskaan kykenisi tekemään, liika heikko olisi siihen.
Ja kirkkoon saavuttuaan hän tietää, että se olisi mahdotonta. Hänellä ei olisi rohkeutta kuuluttaa sitä näille pyhille seinille. Eikä hän voisi nähdä kaikkien noitten juhlapukuisten ihmisten kääntyvän pois, ja nuorten tyttöjen punastuvan hänen puolestaan.
Hän on väsymyksestä maahan vaipua. Pienen kirkon kirjavat lasi-ikkunat alkavat pyöriä hänen silmissään. Hän ei ymmärrä sanaakaan siitä, mitä pappi puhuu, ei voisi sanoa, siunaako tämä häntä vai lukeeko paraikaa tuomiota. Hän on seisovinaan yksin kirkossa ja kuulevinaan virttä, jonka laulajia ei näy. "Hautajaisvirttä!" hän ajattelee. "Ehkä olenkin omissa hautajaisissani. Kuinka onnellista olisi olla kuollut!"
Hän herää vasta siitä, että Pentti kumartuu häntä suutelemaan. Hänen täytyy kääntyä päin kirkkoon ja ottaa vastaan onnentoivotuksia. Hänen täytyy kiittää ja hymyillä, puristaa käsiä ja antaa suudella itseään. Kaiken sen kestäessä hän on vaipua väsymyksestä. "Vähän aikaa vielä, — vielä hetkisen", — hän sanoo itselleen, — "sitten on kaikki ohitse."
Heidän on määrä lähteä laivalla samana iltana, mutta sitä ennen on kotona pienet jäähyväiskemut. Hän kestää vielä senkin, koko ajan tuntien, että käyttää viimeisiä voimiaan. Hänen täytyy seisoa ja kuunnella kauniita puheita, kulkea ympäri lasi kädessä, kilistää jokaisen kanssa ja juoda omaksi terveydekseen ja onnekseen.