He jäävät sinne. Jo ensimäisenä iltana on heidän kumman hyvä olla, istuessaan mökin edustalla, karjankellojen kilkattaessa ja lehmisavun noustessa. Tyttö huhuaa torveen, ja järven toiselta puolen soutaa nuori poika veneellä noutamaan maito-astioita. He latovat niitä yhdessä veneeseen ja vehkeilevät keskenään. Rannasta kuuluu heidän naurunsa.
Rakastavatko nuo kaksi ehkä toisiaan? Milloinka sitten, jollei tänä lyhyenä kesänä, jota seuraa niin toivottoman pitkä talvi? Heillä ei ole aikaa odottaa.
Pentti lähtee seuraavana päivänä tuntureille kiipeämään ja tuo mukaansa sieltä kimpun tunturimorsioita, — tunturin suloisia, valkeita, kukkia, jotka kasvavat vaan vaarallisimpien kuilujen rinteillä, monesti ihan käsinpääsemättömissä, ilman lehtiä, nousten maasta suurina, huojuvina kukkaterttuina, jotka hiukan muistuttavat valkeaa syreeniä.
Kirsti on laittanut hänelle valmiiksi illallisen, litteälle kivelle ahon laitaan.
He eivät puhu paljon keskenään. Kun tätä vaan kestäisi… Tietysti ei sitä voi kauan kestää… Mutta vähänkin aikaa…
Kirstille se on onnea miekan varjossa. Ja suurempaa ehkä juuri siksi, että koko ajan tuntee sen miekan jossain heiluvan…
Melkein koko viikon he viipyvät siellä. Mutta eräänä iltana löytää
Pentti kotia palatessaan Kirstin itkemästä. Ja hän ymmärtää, että
Kirstille on kaikki palannut taas takaisin.
Istuessaan vieretysten, aholla käppyräkoivun juurella, tunturikosken kohistessa kivenheiton päässä, he jälleen alkavat puhua siitä, mikä jo viikkomääriä on ollut heidän ainoa puheenaineensa.
"Etkö sinä sitten koskaan voi päästä vapaaksi, Kirsti?"
"En", hän vastaa pudistaen päätään.