"Mutta sinä, — vapaa, luonnon kasvattama Kirsti, — sinä välitön lapsi… Etkö sinä ymmärrä, että rakkaus on kuninkaallinen lahja, vapaasti annettu ja vapaasti vastaanotettu. Sentähden että minä rakastin sinua, oli minulla oikeus sinuun, ei muun vuoksi."
Hän on puhunut samaa usein ennenkin. Kirsti ei vastaa sanaakaan.
"Katso tuota tyttöä tuolla, — hän tulee juuri saattamasta poikaa rantaan. Kysyin tänään, ovatko he kihloissa. Me olemme jo kuulutetutkin, hän sanoi. Ole varma siitä, että poika illalla tulee takaisin. He ovat jo aikoja sitten olleet mies ja vaimo. Näetkö sinä siinä jotain väärää?"
"En", Kirsti vastaa.
"No niin, entäs sitten?"
"Enhän minä tuomitsekkaan heitä. Heillä on oma lakinsa."
"Mutta itseäsi, — ja minua?"
"Sinä et tahdo minua käsittää. Sinä vapaa Kirsti, sanot sinä, miksi et voi totella luonnon ääntä? Sitähän minä juuri tottelenkin. Minulla on lakini itsessäni, omassa sydämessäni. Sinä luulet minun riippuvan kaavoista ja sovinnaisuudesta ja pelkäävän ihmisten tuomiota. Mutta siinä sinä erehdyt."
Hän alkaa nyyhkyttää kädet kasvoilla.
"Minä olen heittänyt pois itseni. Minä, joka olin niin ylpeä."