"Minä en tiedä muuta lakia kuin luonnon", Pentti alkaa hitaasti. "Se on minulle korkein. Me olimme valmiit toisillemme, kuuluimme toisillemme sekä sielulla että ruumiilla, — ja annoimme itsemme toisillemme."
"Ja sitä sinä kutsut vapaudeksi? Minusta se on vaan orjuutta. Sinä olet vaan luonnon orja silloin, oman itsesi orja. Minä tahdon kohota niin korkealle, että hallitsen sekä luonnon ympärilläni että luonnon itsessäni."
"Ja entä sinä, — etkö sinä sitten ole sidottu kaavoihin ja kirkon sanoihin?"
"Minä alistun niihin vapaaehtoisesti, ja silloin en orjuuta itseäni."
"Pentti, jos sinä ymmärtäisit minua", hän jatkaa melkein rukoilevasti. "Minä olen niin ihan yksin, jollet sinäkään minua ymmärrä. Minä toisinaan niin hirveästi pelkään yksinäisyyttä."
"Jos sinä voisit minua käsittää", hän jatkaa posket hehkuvina, — "etkö sinä ymmärrä, — juuri siksi, että minä olin niin ylpeä ja itsenäinen… Minä olisin tahtonut antaa sinulle kaikki vapaaehtoisesti, sanoa sinulle: tässä olen, ota minut! Minä rakastin sinua niin paljon. Mutta nyt se tuli kuin varkain ylitseni, huumauksena, joka voitti minut, eikä sinä suurena, vapaana ilona, jota olin ajatellut. Ikäänkuin joku olisi minulta varastanut iloni, — minähän olisin sen itsekin antanut, kun sen aika olisi tullut."
"Se on minusta kaikki nyt niin rumaa ja matalaa", hän jatkaa, — "pyhyys on poissa. Minä tulen äidiksi vasten tahtoani, — kuin sattumalta, — ja jos minä synnytän pojan, niin ei sillä ole sitä esikoisen kuninkaallisuutta, jonka rakkauden synnyttämissä lapsissa näkee…"
"Sinä olet sairas, Kirsti", sanoo Pentti.
"Voi olla, että olen sairas, mutta en siinä merkityksessä, kuin sinä luulet."
"Vaan miksi se sitten on rikos, — voitko sinä sen selittää?"