Pentti oli alkanut viime aikoina kohdella Kirstiä kuin sairasta lasta, jolle täytyy kaikessa antaa myöten ja jota ei saa kiihdyttää. Hänellä oli sääliväistä hellyyttä kohtelussaan, ja hän tuhlasi paljon kekseliäisyyttä koittaessaan arvailla Kirstin pieniä mielitekoja. Mutta kaikki hänen huolenpitonsa kohdistui saattaakseen Kirstin ulkonaisen elämän niin miellyttäväksi ja rauhalliseksi kuin suinkin, — sensijaan hän alkoi karttaa kaikkia keskusteluja, jotka jollain lailla repivät auki arkoja kohtia heidän suhteessaan ja jotka paljastivat Kirstin sisällistä elämää.
Kirsti otti vastaan kaiken tämän säälin ja hellyyden väliäpitämättömänä ja kuin pudisti sen päältään. "Sellainen sääli muuttuu helposti kyllästymiseksi", hän ajatteli useasti. "Minä en tarvitsisi sääliä, — ainoastaan ymmärrystä."
Samalla häntä loukkasi se, että Pentti kohteli häntä kuin sairasta ja ikäänkuin siltä näkökannalta katsoen koitti häntä ymmärtää.
"Hän antaa nyt minulle anteeksi, sentähden että pitää minua heikkona ja ruumiillisesti sairaana", hän ajatteli. "Kun tulen terveeksi, ja lapsi on syntynyt, silloin muka ajattelen toisella tavalla…"
"Eikö hän voi sitten käsittää, että juuri siksi, että olin niin terveluontoinen… Minulla oli niin paljon voimaa, — minä olisin niin jaksanut riemuita elämästä… Ja nyt yhtäkkiä heitin itseni pois… kuin kadulle…"
"Se oli rikos minua itseäni kohtaan, — sitä kokonaisuuden lakia kohtaan itsessäni…"
"Ja kuinka paljon on minulta mennyt hukkaan, — kokonainen kehityskausi naisen elämässä… En koskaan tule täydellä todella olemaan mieheni vaimo."
Hän kärsi siitä, ettei voinut Pentille ajatuksiaan puhua yhtä vapaasti kuin ennen. Hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat liian voimakkaita hänen yksin kantaa.
Monta kertaa hän hiipi varpaillaan yli salin Pentin työhuoneen ovelle.
Painoi korvansa ovea vasten ja kuunteli.
Kynän rapinaa, sitten paperilehden kahinaa, — joskus natisi tuoli liitoksissaan Pentin käännähtäessä. Sitten hiljaista hyräilyä — tai vihellystä, — tai sormien naputtelua pöydän laitaa vasten.