Hänen kätensä lepäsi lukolla sitä painamatta. Avaisiko hän vai eikö?
Kuinka paljon suojatumpi Pentti oli kuin hän… Hänellä oli työnsä ja miehen luonteen mahdollisuus irroittautua ainakin ajaksi kaikesta muusta ja antautua työhönsä. Sulkea työhuoneen ovet ja samalla sulkea pois ajatukset… Asettaa kirjansa ja tieteelliset kirjoituksensa kuin muuriksi ympärilleen…
Hänen ei tarvinnut kuljettaa sitä kaikkea alati mukanaan, kuten Kirstin. Ei olla siihen sidottu, — sen alituiseen läheisyyteen… Voimatta mihinkään paeta…
"Minä avaan oven, — minulla on siihen oikeus", hän ajattelee. "Hänen täytyy kuulla minua, se koskee aivan yhtä paljon häntä kuin minua… Minulla ei ole ketään muuta kuin hän…"
Kuitenkin hän yhä jää sormittelemaan lukkoa.
Yhtäkkiä hänelle tulee mieleen, kuinka tuskastuneelta Pentti oli näyttänyt viime kerralla, kun he olivat puhuneet siitä. Hän oli kieltänyt Kirstiä sitä ajattelemasta liian paljon… Hänen täytyisi voittaa itsensä ja oppia itseänsä hillitsemään…
"Sinun alituiset sielunpaloittelusi ovat jonkunlaista tuskan hekumaa,
Kirsti", hän oli sanonut… "Se on sairaloista…"
"Olkoon sairaloista…!" hän oli kiihtyneenä vastannut. "Minä tiedän, että olen sairas. Mutta minun täytyy ensiksi tutkia tautini, muuten en koskaan tule terveeksi…"
Kaikesta huolimatta hänen teki mieli mennä Pentin luo. Puhukoon Pentti vaan järkeä hänelle, soimatkoon häntä, — kun hän vaan saa kuulla hänen puhuvan ja itse puhua.
Yksin hänen on mahdoton olla… Hän pelkää ollessaan yksin. Yksinäisyyden ajatukset ovat kuin varjot illalla, jotka kasvavat yli oman mittansa. Ja hänen pienet, hajoitetut askareensa antavat niin paljon aikaa ajatuksille…