Mutta hän tunsi olevansa liian kaukana heistä kaikista… Ikäänkuin se ruumiillinen kehityskin olisi hänellä erinlainen kuin muilla.
Äiti kävi myös usein näinä aikoina ja kohteli Kirstiä jonkunlaisella vähän hämillään-olevalla hellyydellä. Kirstin oli vaikea nähdä, kuinka äiti turhaan koitti keksiä keinoa, millä päästä puheisiin asiasta. Mutta hänen itsensä oli mahdoton aloittaa, vaikka tunsikin, että se olisi ollut velvollisuus.
Vihdoin äiti kuitenkin otti sen, kiertäen, kaartaen puheeksi. Voiko Kirsti ajatella, että hän naimisiin mentyään vielä leikki nukeilla? Se oli kyllä todella hirveän lapsellista. Hän oli tuonut kaikki nukkensa mukanaan uuteen kotiinsa, — tietysti muistoksi vaan, — ne oli pakattu suureen kirstuun ullakolla, valmiiksi puettuina, juhlatamineissaan. Kerran sattui isä olemaan koko päivän poissa. Hänen tuli sietämättömän ikävä, hän oli antanut kaikki käskynsä keittiössä, oli pyyhkinyt tomun salista ja toistamiseen palmikoinut eri lailla hiuksensa. Silloin hän hiipi ullakolle, — voiko Kirsti ajatella niin hullunkurista… Hän avasi siellä kirstun ja otti kaikki nuket esiin, suuret ja pienet ja alkoi leikkiä niillä kirstun kannella… Ihan unohti, kuinka aika kului, ja että olisi pitänyt mennä valvomaan päivällistä. Yhtäkkiä kuului askeleita… Hän pelästyy, koittaa työntää nuket sikin sokin takaisin, — mutta isä ennättää näkemään… Kuinka hän oli hävennyt… Mutta isä oli kuiskannut hänelle jotain korvaan, — jotain elävistä nukeista…
Äiti katseli Kirstiä merkitsevästi, ja Kirsti lopulta heltyi ja alkoi itkeä. Oliko se niin… Kyllä se niin oli… Silloin äiti silitti hänen päätään, niinkuin oli tehnyt hänen pienenä ollessaan.
Äidin mentyä Kirsti istui kauan hiljaa, kädet helmassa.
Saisiko hän sitten todella lapsen… Äitikin oli sen jo huomannut, ja kaikki muut…
Hän ei ollut tähän asti lainkaan voinut ajatella lasta erikseen, — elävänä olentona. Lapsi oli vaan ollut osa hänen omista ajatuksistaan.
Mutta nyt yhtäkkiä tuntui, kuin olisi lapsi irroittautunut hänen ajatuksistaan ja muodostanut oman käsitteen ja alkanut kasvaa…
Yhtäkkiä hän kuin näki sen edessään. Sillä oli suuret ja surulliset silmät, ja se katseli häntä syyttävästi, ikäänkuin kysyen, mihin sen elämänriemu oli jäänyt…
Hän ei voinut päästä siitä ajatuksesta, että lapsi syytti häntä jostakin…