Lapsella olisi ollut oikeus elämänriemuun, sillä olisi ollut oikeus syntyä terveenä, syntyä rakkaudella ja tulla rakkaudella kannetuksi…
Jos lapsella todella oli elävä sielu, niin eikö se ollut elänyt yhdessä hänen kanssaan kaikki ne ajatukset ja tunteet, mitkä hänessä olivat liikkuneet… Ne olivat kaikki koskettaneet sen muodostumatonta sielua ja siihen jättäneet jälkensä. Ne olivat olleet ituja, joista myöhemmin muodostuisi lapsen tulevat ominaisuudet…
Lapsi mahtaisi olla vanha jo syntyessään, kun sen oli täytynyt nähdä niin monien ajatusten syntyvän ja kasvavan… Ja kuinka raskasten ajatusten…
Osaisikohan se ollenkaan leikkiä muitten lasten kanssa vai vieroksuisiko niitten seuraa…
Hän alkoi yhtäkkiä tuntea edesvastausta sen uuden sielun tähden, joka kasvoi hänessä salaperäisen voiman vaikutuksesta.
Ja samalla hän alkoi rakastaa lasta, sillä kokonaan antaumisella, mikä oli hänen luonteelleen ominaista.
Hän alkoi puhella lapsen kanssa. Hän pyysi siltä anteeksi, selitti sille, tunnusti sille…
Hänestä tuntui kuin lapsi aivan hyvin olisi voinut häntä kuulla ja ymmärtää…
"Kun lapsi kasvaa suureksi, niin kerron sen joskus sille", hän ajatteli. "Kun se alkaa miettiä elämän syvintä salaisuutta, ja minä näen kysyvän hohteen sen silmissä, silloin on aika tullut, ja minä kerron."
Hän löysi tyydytystä siinä ajatuksessa, että joskus voisi kertoa kaikki lapselle. Jo se ajatus oli puoli sovitusta…