Hän istui melkein aina yksin näinä aikoina, neuloen pieniä vaatteita ja ajatellen lasta. Ja tavatessaan Pentin, hän oli entistään tasaisempi ja tyynempi ja hymyilikin usein hänelle. Mutta Pentille jäi aina se vaikutus, ettei se hymyily ollut häntä varten aiottu, vaan että se tuli jostain kaukaa sisältäpäin ja myös sisällepäin kohdistui.
Hän oli oikeassa. Kirsti eli täydellisesti omassa, sisäisessä mailmassaan.
Usein työtä tehdessään Pentti kuuli Kirstin hiljaa juttelevan toisessa huoneessa, ikäänkuin jonkun kanssa keskustelevan. Joskus hän raotti ovea.
"Sanoitko jotain, Kirsti?"
Kirsti makasi pitkänään leposohvalla ja näytti melkein säikähtyvän hänen tulostaan.
"Ei — ei se ollut mitään!"
Silloin Pentti palasi työhönsä, mutta Kirstin ääni soi yhä hänen korvissaan. Se oli milloin lepertelevä, leikittelevä, kuten lasta hyvitellessä, — milloin alentui yksitoikkoisen laulavaksi, kuten tuudittaessa, — toisinaan se taas sai valittavan, säälivän soinnun, kuten viihdyttäessä sairasta lasta.
"Hän puhelee lapsen kanssa, ikäänkuin se jo olisi hänellä käsivarsilla", hän ajatteli.
Kerran hän meni sisään.
"Sinä vahingoitat lasta senkautta, Kirsti, että niin paljon vaan mietit ja haaveksit… Sinun pitäisi liikkua ja kävellä ja etsiä vaihetusta…"