"Lapsi on minun", Kirsti vastasi omituisen ynseästi.
"Se on kai meidän molempien, tyttöseni."
"Ei — se on paljon enemmän minun", hän vastasi samalla tavalla.
Pentti joskus sanoi hänelle: "Sitten kun lapsi on syntynyt… Ajattele, — pieni, terve poika, niin vahva, että hän kerran sinutkin kantaa…"
Kirsti hymyili epäluuloisena pudistaen päätään. Hänellä oli omat ajatuksensa lapsesta.
Kerran Helmikuussa, pari viikkoa ennen lapsen odotettua syntymää, hän oli lähtenyt kävelylle, — huuruisena, valkeana talvipäivänä, jolloin puut olivat lumilehdissä, ja lumi kiteytyi pieniksi särmiöiksi, jotka kimalsivat hangella kuin pudonneet tähdet.
Kääntyessään kadun kulmauksessa hän ei huomannut hevosta, joka ajajaltaan karkuun päässeenä laukkasi pitkin katua, reki kumollaan ja suitset laahaten maata.
Yhtäkkiä hän kuuli jonkun huutavan ja näki toisella puolen katua miehen, joka huitoi ja viittoili käsiään. Hän tahtoi paeta katukäytävälle, takertui helmoihinsa ja lankesi lyhtypatsasta vasten… Kuin unessa hän näki yläpuolellaan hevosen raudoitetun kavion, johon oli tarttunut lunta naulojen lomiin…
Hän tuli tajuihinsa valkeassa, harmaavaloisessa huoneessa eikä voinut heti käsittää, missä oli. Yhtäkkiä muistui hänelle mieleen tapaus kadulla.
"Hevonen potkasi varmaan minua", hän ajatteli ja alkoi samalla tuntea pistävää tuskaa, joka yhä yltyi.