Tuska oli niin kova, että hän vähäväliä meni tainnoksiin. Sillä välin hän kuuli ääniä ympärillään, ikäänkuin Pentti olisi puhunut ja joku toinen vieraalla, karkealla kurkkuäänellä siihen vastannut…
"Molempia ei voi pelastaa", sanoi vieras ääni. "Jompikumpi, äiti tai lapsi…"
"Pelastakaa lapsi", hän sai sanotuksi ponnistettuaan koko elinvoimansa.
Hän ei tietänyt, oliko huutanut vai kuiskannut ne sanat…
Samalla vieras mies tuli hänen luokseen ja kumartui hänen ylitseen, niin lähelle, ettei edes katsetta voinut eroittaa, vaan silmät näyttivät kahdelta mustalta, kiiltävältä kalvolta.
"Älkää nukuttako minua, — tahdon olla tajuissani", hän taas koitti sanoa, tuntien kuinka ääni tukehtui kurkkuun.
Kukaan ei näyttänyt häntä kuulevan. Hän tahtoi huutaa Penttiä avuksi, mutta tunsi samalla, kuinka unenhorros raukaisi joka jäsenen ja ajatuksen…
Kun hän taas heräsi, oli ilta ja vuoteen ääressä istui sairaanhoitajatar, siniraitaisessa puvussa. Hän ei voinut liikuttaa itseään lainkaan, mutta tuska oli poissa.
"Missä on lapsi", hän kysyi yhtäkkiä terävästi.
Sairaanhoitajatar ei vastannut, vaan pudisti päätään.
"Missä on lapsi? Lapsi — kuuletteko?" hän kysyi vielä kerran.