Hänessä alkoi kyteä levoton odotus, ikäänkuin jotain uutta olisi ollut tekeillä.
Ehkä se oli vaan taika-uskoa… Vaan joka tapauksessa oli sillä seudulla mittaamaton voima hänen ylitseen, — sekä hyvässä että pahassa.
Aivankuin olisivat hänen olemuksensa juuret olleet kiinni siinä seudussa…
He keskustelivat lähdöstä Pentin kanssa, tyyneesti ja virallisesti, kuten jo kauan aikaa olivat kaikista asioista keskustelleet, antamatta kumpikaan toisen aavistaa, millaisen tulvan muistoja tämä ajatus nosti mieleen.
Monien puuhien jälkeen, joita hautajaiset ja niitä seurannut pesänselvitys olivat tuoneet mukanaan, he eivät päässeet lähtemään ennen Juhannusta. He saapuivat Suvihuviin muuanna helteisenä päivänä, jolloin tuulta oli vain sen verran, että se parahiksi liikutteli ruispeltojen hienoa heilimäsavua. Järven alavilla vesillä nousi pohjasta lukemattomia, niljaisia ahvenruohoja. Airo nosti niitä joka työntäisyllä, ja ne jäivät sen varteen riippumaan kuin irralle temmatut, vihreät hiukset.
Vielä samana iltapäivänä he tekivät ensimäisen käyntinsä kartanossa.
Vanhukset olivat harmaantuneet koko joukon sitten viime näkemän, — tuntuivat vielä enemmän yhteenkasvaneilta kuin ennen. Jos toinen jotain kertoi, säesti aina toinen lyhyillä huomautuksilla, tai kertoivat he molemmat yhtaikaa, niin että toinen kertoi yhden, toinen toisen piirteen jutusta. Kun heiltä jotain kysyi, aloittivat kumpikin vastata samalla kertaa melkein samoilla sanoilla. Monet erinkaltaisuudet olivat vuosien kuluessa hiotuneet pois, ja yhdenkaltaisuus alkanut pistää yhä enemmän silmään.
He joivat kahvia verannalla, puhellen menneistä ajoista, huomauttaen muutoksia ja jättäen tulevaisuuden koskettamatta. Verannalle näkyivät koko pihamaa ja sentakainen puisto. Puut rakennuksen edustalla olivat kasvaneet melkein tuntemattomiksi. Suuren, satavuotisen pihlajan, jonka Leppäniemen ensimäinen uudisasukas oli jättänyt pyhäksi kotipuukseen kasvamaan, raivattuaan itselleen asunto-alan korpiryteikköön, sen oli jonakin kesänä ukonnuoli halkaissut kahtia, latvasta saakka, kiirien pitkin puun sydäntä ja imien sen ytimen. Vaan se kasvoi kuitenkin, ikäänkuin kahtena eri puuna, jotka ainoastaan alimmaisesta tyvestä olivat kiinni toisissaan, — kuihtuen paikottain ja työntäen uusia lehviä paikottain.
Vanha rouva kertoi, että nuottakota rannalla oli lahonnut ja vihdoin ihan kumolleen kellistynyt sekä korjattu lopulta pois. He säälittelivät sitä kaikki, — ikäänkuin se olisi ollut jokin hyvin merkitsevä asia.
Ja pieni parveke rakennuksen kulmauksessa oli hävitetty, — sen ovesta oli aina vetänyt ja tuullut… ja sijalle laitettu kuisti ja portaat…