Se sama, jonka laitapuulla he kerran olivat istuneet kevätsateessa…
Vanha professori valitteli väsymystä, — oli alati särkyä jaloissa, — ei tahtonut enään jaksaa käydä peltoja katselemassa. Sentähden oli teettänyt itselleen oman piirustuksensa mukaan kolmepyöräiset rattaat, joissa oli tavattoman pitkät aisat ja nojatuolin tapainen istuin. Niillä voi vaikka kivikkoa ajella, ei koskaan kaada kumoon, jos hyppelyttäisikin.
Kahvin juotua vei vanha rouva Kirstin keittiöön, jossa hän omin käsin pesi kuppeja, ja jossa sattumalta ei ollut ketään palvelijatarta.
"Niin, Kirsti", hän sanoi hiljaisella tavallaan, samalla kun tutkivasti katseli edessään istuvaa nuorta naista… "minä oli odottanut, että näissä huoneissa kerran kuuluisi pienten jalkojen kapse… Kuinka paljon liian varhain hän syntyikään, — pikku poikasi…?"
"Ainakin kuukauden", Kirsti vastasi jäykästi, silmiään räväyttämättä.
"Ja senjälkeen ei ole ollut mitään toiveita?"
"Ei", Kirsti vastasi yhtä lyhyesti.
Vanha rouva pyyhki esiliinaan kättänsä ja silitti sitten Kirstin olkapäätä.
"Lapsi raukka", hän sanoi. "Niin, se on vaikeata, — alussa… Ennenkuin siihen tottuu… Mutta sitten kun tulee vanhaksi kuten minä, niin ulottaa sen lapsikäsitteen paljon laajemmalle. Oppii pitämään lapsinaan kaikkia, jotka jollain lailla apua ja rakkautta tarvitsevat…"
Kirsti jäi ajattelemaan pitkäksi aikaa niitä sanoja.