Siten alkoi heidän kesänsä. Ja taas seurasi päivä toistaan, solahtaen yksi kerrallaan kuin rukousnauhassa helmet, jotka kaikki ovat yhtä sileitä ja pyöreitä ja niin auttamattomasti toistensa kaltaisia, ettei niitä erikseen voi muistaa.
Pentti oli enimmäkseen kaiket päivät poissa, niityillä ja metsissä, jonne häntä vanha taipumuksensa kovaan, ruumiilliseen työhön veti. Ja jos hän sattumalta ei ollut lähtenyt ulkotyöhön, niin hän istui huoneessaan ja kaivoi yhtä innokkaasti suomensukuisia sananjuuria kuin edellisenä päivänä ojaa.
Niinä harvoina hetkinä, jolloin jäi kahdenkesken Kirstin kanssa, hän katseli tutkivasti vaimoaan, kuten tahtoen nähdä jonkun läpinäkymättömän läpi. Hän rakasti vielä tätä naista, joka niin vähän aikaa oli ollut hänen, koko voimakkaalla luonteellaan, jonka intohimossa oli enemmän sydämellisyyttä ja hellyyttä kuin rajuutta, — mutta samalla kertaa nöyryyttävästi tuntien, ettei häntä enään omistanut. Hänen tarkastavassa silmäyksessään ei ollut mitään siitä varmuudesta, jolla kauan tunnetun ja kauan rakastetun henkilön ajatuksia luetaan, päinvastoin oli se epäilevä katse, — ristiriitainen hänen suoralle luonteelleen, — katse, joka jokaisen uuden ilmeen peitossa pelkäsi salaisuuden piilevän.
Hänellekin oli heidän avioliittonsa ollut pettymys. Hän oli aina ollut liiaksi todellisuuden ihminen, kuvitellakseen mitään kestävää rakkauden huumausta, mutta hänellä oli vanhanaikuiset ihanteet vankasta, kestävästä arki-onnesta, johon ennen kaikkea kuului suuri perhe, paljon ja terveitä lapsia.
Toiselta puolen hän oli liian terve luonne, tunteakseen itseänsä suorastaan onnettomaksi. Hän teki työtä kuin päiväpalkkalainen, ja kun veri joskus liiaksi oli kohota päähän, meni hän talvella muun puutteessa puuvajaan ja hakkasi pinon halkoja hienoksi. Kun kirves tasaisella kalkkeella upposi puuhun, ja kädet kävivät naarmuisiksi ja karkeiksi jäätyneistä haloista, rauhoitti se häntä ihmeellisesti ja esti monta kovaa sanaa, jotka jo olivat kielellä pyörineet. Hän kaipasi toisinaan koko sielullaan läheistä suhdetta, jota oli ajatellut mahdolliseksi tämän rikastunteisen naisen kanssa, jonka monimutkainen tunne-elämä viehätti häntä ehkä juuri eninten äkkinäisyydellään ja oikullisuudellaan ja sillä, ettei hän selväsyisellä käsityksellään voinut kaikkia sen vivahduksia seurata. Hän oli rakastunut Kirstiin heti ensi näkemältä, silloin kun tämä ylöskäärityin hihoin, suuri ruiskukannu käsivarrella, tuli rantaan polkua myöten, jolla aurinko tanssieli, — raittiina ja neitsyeellisenä. Ja hän syytti omaa kovakouraisuuttaan siitä, että oli kadottanut avaimen tähän hienoon sielunelämään.
Mutta nyt jäljestäpäin oli hyvin vähän autettavissa. Siinä ei voinut muuta kuin odottaa.
13.
Kirstin oli tullut tavaksi melkein joka aamu tehdä kävelyretki "lukoille", joiksi kansa seudulla, ties mistä syystä, nimitti rotkoja ja syvänteitä, joita Salpausselkä järveä kiertäessään muodosti harjujensa lomiin. Ne olivat suppilomaisia syvennyksiä, joitten rinteet kasvoivat harvahavuisia, paljasrunkoisia honkia, jotka suunnattomalla pituudellaan koittivat pelastaa hiukan aurinkoa luutamaisille latvoilleen. Kun joskus kova luoteismyrsky kävi yli seudun, kaatui niistä säännöllisesti osa, ja kun ei kukaan korjannut kaatuneita puita pois, jäivät ne kuilun pohjasta ja seinämiltä ojentelemaan juuriaan, — monihaaraisia kuin sarvet, — joissa multaa ja hietakimpaleita ja kiviä yhä vielä riippui.
Yhden rotkon rinteelle pääsi hiukkasen päivää, ja se oli ylhäältä alas saakka pienten, lovilehtisten sananjalkojen, käärmeenkielien, peitossa, jotka verhosivat sen heleän vihreänä kudoksena. Toisen rotkon pohjassa oli pieni, mutainen hete, joka kovimpanakaan poutana ei täysin kuivanut, vaan vilkkui mustavetisenä hyllyvien sammalten keskessä.
Vaikka nämät "lukot" olivat niin lähellä itse kartanoa, tuntui kuitenkin, kuin olisi tullut aivan toiseen maailmaan niihin laskeutuessaan. Ilmakin oli raskas ja väkevätuoksuinen.