Niissä oli jotain sanomattoman alakuloista, ja Kirsti muisti, että hän ensimäisenä kesänä oli niitä karttanut. Ne olivat tyyssijoja ihmisaroille luonteille, niille, jotka voivat istua kyyhöttää kuin yölinnut, höyhenet pörröisinä. Niille, joita päivänvalo harmittaa ja hermostuttaa, ja jotka tuntevat itsensä levottomiksi viljavilla, tiheäänasutuilla seuduilla. Sellaiset varmaan olisivat suoraan asettuneet sinne asumaan. Ne olivat omiaan vetämään puoleensa kaikkia niitä, joilla oli jokin salaisuus sydäntä painostamassa.
Kirsti kävi siellä aamusin joku kirja muassa ja heittäytyi lukemaan sitä rinteelle, johon päivänvalo tunkeutui pyöreinä täplinä tai kapeina viivoina. Puitten naavaiset oksat kätkivät hänet kokonaan, hänen valkea harsohattunsa, jonka hän oli ottanut päästään, riippui männyn oksalla, kaukaa katsoen näyttäen valkosiipiseltä linnulta. Kun kirja oli lopussa, viipyi hän vielä kauan yhdessä kohden, puoleksi maaten, katsoen taivasta, ja omituisen raskas, uneksiva tunnelma mielessä.
Sitten hän yhtäkkiä kyllästyi näihin aamukävelyihin ja alkoi niitä välttää ja etsiä toisia teitä.
Vasten tahtoaan ja vähitellen alkoivat muistot herätä tässä ympäristössä, joka oli niitä täynnä. Ne eivät olleet kyynelten läpi katsottuja muistoja heidän viimeisestä käynnistään eivätkä myöskään keskikesän muistoja alkavasta rakkaussuhteesta. Ne olivat kaikki ajasta ennen Pentin tuloa, jolloin hän yksin souteli kuutamovesiä, tuntien povensa täyttyvän suuresta, epämääräisestä odotuksesta, joka ojensi käsivartensa joka suunnalle, tahtoen syleillä taivasta ja maata.
Kuinka olisi mahdollista, että hän jo olisi elänyt elämänsä loppuun, sen varsinaisen osan elämää, jolloin sielu yhtämittaa kasvaa ja kehittyy ja työntää uusia soluja joka päivä…
Ja jäljellä olevat vuodet… Eihän ollut mahdollista, että ne olisivat ainoastaan jatkuvaa kivettymistä valmiisiin muotoihin. Eikö hänessä ollut kylliksi voimaa ikäänkuin syntyäkseen uudestaan vielä?
Tässä ympäristössä, jossa hän kerran oli kaikkein voimakkaimmat vaikutuksensa elänyt, heräsi hänessä vähitellen voimaa, jota hän aina oli itsessään aavistanut, mutta joka ei koskaan ollut päässyt esiin.
Hän oli alkanut vanhan rouvan kehoituksesta käydä Leppäniemen alustalaisten ja muitten lähiseutulaisten luona sekä pitää pientä sunnuntaikoulua ympäristön lapsille. Tämä toimi, johon hän alussa aivan välinpitämättömänä oli antaunut, alkoi yhä enemmän terveellisesti kiinnittää hänen ajatuksiaan.
Näissä ihmisissä oli paljon enemmän vaihtelevaisuutta ja eri vivahduksia, kuin olisi voinut otaksua. Hän löysi sieltä aivan samat luonteet, mitä omassa seurapiirissään oli havainnut, ainoastaan paljon alkuperäisempinä, yksinkertaisempina ja selvempinä, ikäänkuin perusmuodossaan.
Leppäniemen ympärillä ei ollut mitään varsinaista kylää, vaan torppia ja muonamiesten mökkejä hajallaan siellä täällä, mikä järven kainalossa, mikä mäenrinteen alla. Enimmäkseen olivat kaikki sikäläiset köyhää kansaa, irtolaisia, jotka koko viikon kävivät pitäjällä työnansiolla ja sunnuntaiksi ainoastaan tulivat kotiin, taikka sitten karumaisten torppien pitäjiä, jotka kitkuttelivat vuodesta toiseen. Suurempia taloja ei ollut yhtäkään ennenkuin useamman kilometrin päässä.