Siellä oli lois-Kustaa, joka kerran oli palelluttanut molemmat jalkansa polvesta saakka talvisella metsänhakkuulla ja nyt vaivoin laahautui eteenpäin, mutta alituisista kivuistaan huolimatta oli kylän paras sanaseppä ja leikinlaskija, oikea hirsipuuhumoristi, ja hänen vaimonsa, hoikkalanteinen, lapseton, kapeakasvoinen nainen, joka teki työtä kahden edestä. Siellä oli Mäkituvan Kalle, jonka käsissä rattaat ja pyörät syntyivät kuin itsestään, joka ei tarvinnut kuin kerran nähdä jonkun koneen ja koitella sen osia, ennenkuin jo silmännäkemältä osasi samanlaisen sorvata, — synnynnäinen koneenrakentaja ja keksijä, mies, jota vertaisensa pitivät rikkiviisaana ja tyhmänylpeänä ja säätyläiset liiaksi herrahtavana ja kerskaajana, — joka ei sopinut mihinkään, vaan jäi kuin maan ja taivaan välille. Siellä oli Taki, postinkuljettaja, — vanha tuttu viime näkemältä, oikea kulkuriluonne, joka ei suostunut pehmeisiin päänaluksiin eikä säännöllisiin ruokailuihin, vaan ilman maata ja mantua, oli milloin toisen, milloin toisen nurkkavieraana, maaten yöt ladoissa ja metsissä, kun sikseen sattui ja nähden päiväkaudet nälkää suolivyötään kiristäen, syödäkseen sitten kolmen miehen mitalla ruokapöytään päästessään.
Sitten oli siellä vielä muuan tyttö, Tupa-Leenan Siina, joka vanhan, puolisokean äitinsä kanssa asui puoleksi lahonneessa saunassa, joka ulkoapäin kylmän vuoksi melkein kokonaan oli peitetty kerpoilla ja havuilla. Tyttö oli paraikaa viimeisillään ja tulisi varmaan vielä kesän kuluessa synnyttämään lapsen.
Tämän tytön luona Kirsti kävi kaikkein useimmin. Hän muisti hänet hyvin ensimäisestä kesästä, jolloin Siina pikkutyttönä, hiukset vedellä suorittuina ja kankea karttuunihuivi päässä oli tullut marjoja kaupalle huvilaan. Oli seisonut oven suussa, ujona ja uteliaana samalla kertaa, kuten yksin kasvaneet lapset ainakin, pureskellen huivinsa nurkkaa pienillä, terävillä hampailla, jotka suun avautuessa heti näkyivät täytenä rivinä. Hänellä oli tavattoman pyöreät silmät kuin renkaat, siniset, ja niissä mustia viiruja, jotka säteettäisin levisivät silmäterästä. Hän vastasi harvoin hänelle tehtyihin kysymyksiin, vaan nauraa kihisteli kätensä varjossa. Kun Kirsti ensi kertaa kysyi, kenen lapsi hän oli, hän vastasi sukkelasti: "Tupa-Leenan…!" ja pyörähti pois. Hän oli isätön lapsi ja tiesi sen hyvin, niin pieni kuin olikin, ja samoin myös, mitä se seikka edellytti hänen suhteestaan muihin. Hän oli ihan selvillä siitä, ettei häneltä voitu odottaa samaa kuin muilta, vaan että kaikki jo ennakolta otaksuivat hänestä jotain huonompaa. Mutta se ei näyttänyt häntä painavan, hän nauroi aina ja kaikelle, jos sitten toruttiin tai kiitettiin. Melkein joka kerta kun Suvihuvissa kävi, hän sieppasi puutarhasta jonkun kukan ja pisti napinreikäänsä tai esiliinan solmuun tai koppasi pensaasta kourallisen marjoja. Kun siitä nuhdeltiin, nauroi hän ensin, suu täynnä marjoja, sitten lopuksi itkeä pirahutti, — ja seuraavalla kerralla taas teki samoin.
Kirstin ei ollut lainkaan kumma, että tytön oli käynyt, niinkuin kävi, — oikeastaan se oli juuri ollut odotettavissakin. Mutta kuitenkaan hän ei koskaan palannut Tupa-Leenan saunasta tuntematta sydäntä särkevää sääliä.
Siina oli nyt pari vuotta yli kahdenkymmenen, vaan näytti vanhemmalta kasvojen tavattoman laihuuden vuoksi. Hänen pienet, karkeat kätensä olivat myös silmiinpistävästi laihtuneet, niin että luu oli korkealla joka nivelen kohdalla. Suu oli kadottanut nauravan ilmeensä, ja suupielet olivat pienissä, totisissa, miltei vihamielisissä kurtuissa. Koko tyttö oli muuttunut aivan tuntemattomiin.
Kirstin ensi kertaa käydessä hän oli harvasanainen, epäystävällinen ja epäluuloinen, liikkui paljon edestakaisin, kolistellen ja liikutellen kaikkea, mihin käsi sattui ja silloin, tällöin sättien vanhaa äitiään, joka häveliäällä kohteliaisuudella ja silmäniskuilla koitti hyvittää Kirstiä. Kirsti sai kuitenkin suurella vaivalla hänet ottamaan hiukan käsityötä vastaan, josta hänellä voisi olla muutaman pennin ansio.
Hän oli mennyt sinne säätyläisnaisen koko oman arvon ja paremmuuden tunteella, mutta palasi sangen nöyryytettynä. Käynti oli tehnyt häneen mitä vastenmielisimmän vaikutuksen, eikä hän aikonut niinkään pian palata. Mutta tahtomattaan hän ajatteli tyttöä kaiket päivät. Ja viikon kuluttua suuntautuivat askeleet taas sinne.
Oli sunnuntaipäivä, ja Siina oli yksin kotona, Tupa-Leena oli soudattanut itsensä kirkkoon. Sauna oli epäsiisti, kiuas musta, keikkuva lautalattia pesemätön, ja nurkat täynnä romua ja vaateriekaleita. Parvi, johon kiukaan takaa vei portaat, teki tuvan tavattoman matalaksi. Räikeänä vastakohtana tälle kaikelle oli ikkunalla ruostuneessa läkkituopissa kimppu tuoreita päivänkukkia ja sinikelloja, järjestämättömiä, pistettyjä sinne niinkuin poimiessa olivat käteen sattuneet.
"Siina ei mennytkään kirkkoon…", Kirsti sanoi, istuuntuen ikkunan kohdalle, jossa ilma oli raittiimpaa.
"En", tyttö vastasi lyhyesti, sormitellen ruskeaa rohdintukkoa rukissa.