"Käyttekös te yhtään kirkossa?"
"Mitäs minä sinne, — ihmisten pilkoiksi."
Kirsti mietti turhaan keinoa, millä saavuttaa tytön luottamuksen. Tyttö oli aivan luopääsemätön, siinä rukin ääressä seisoessaan, silmät uhkamielisesti maahan luotuina ja paljas, sierettynyt jalka rukin polkimella.
Hän palasi tälläkin kertaa hyvin masentuneella mielellä. Ja tytön sanat: "ihmisten pilkoiksi", soivat hänen korvissaan. Miksikä oikeastaan, — niin miksikä oikeastaan hän kulki tässä näin pää pystyssä, kenenkään koskematta, kun sitävastoin toista saattoi kuka hyvänsä kivellä viskata… Oliko sitten heidän välillään niin kovin suuri juopa ja eroitus…?
Hän jatkoi yhä käyntejään. Kerran hän vei sinne pari pientä paitaa, hienosti reunustettuja, vanhasta, pehmeästä palttinasta, — ommeltuja aikoja sitten.
Tyttö alkoi hillittömästi itkeä ne nähdessään. Itkeä nyyhkytti yhä, huolimatta Kirstin kaikesta lohdutuksesta.
Kirstissä alkoi liikkua tyttöä kohtaan kummallinen tunne, joka oli enemmän kuin vaan sääliä ja osanottoa.
Tyttö kertoi hänelle katkonaisesti koko historiansa, joka muuten oli mitä tavallisin. Naapuritorpan poika, — tietysti, — joka lähti sotaväkeen ja vieläkin oli sillä tiellä, — sanottiin myöhemmin menneen jonkun korkean herran palvelijaksi kauas rajan yli… Iltaa ennen leiriin lähtöä oli tullut hyvästelemään. Hän ei voinut mitään kieltää eikä siinä niin paljon kysyttykään. Hänellä oli niin vähän antaa, antoi sen, mitä oli…
Siitä käynnistä alkaen oli tytössä jää sulanut. Kuitenkin, kaikesta huolimatta, Kirstistä tuntui, kuin olisi tyttö jotain hautonut mielessään, jota ei tahtonut hänelle ilmoittaa. Tyttö vaipui usein ajatuksiinsa, tuijotteli synkkänä ja säpsähteli, kun puhuteltiin. Joskus ilmeni hänen puheissaan sellaista ihmisvihaa ja katkeruutta tai sitten äärimäistä epätoivoa, niin että Kirstiä peloitti. Tytöllä oli jotain mielessä, mutta mitä…?
Sillä lailla kului kesä elokuuhun saakka.