14.
Elokuu oli tullut, varhaisine iltahämäröineen.
Elokuu ei ole luova taiteilija, se ei luo mitään uutta eikä myöskään mitään hävitä; se vaan hiukan täydentää värejä ja muuttelee muotoja. Sillä on hyvin vähän itsenäisyyttä, se lainaa sekä heinäkuulta että syyskuulta. Aamut ovat keskikesää, mutta illat syksyä. Sillä ei ole omaa leimaa eikä ilmettä, ei huhtikuun kyynelhymyä, ei toukokuun valkeaa neitseellisyyttä, ei heinäkuun rakkaushehkua eikä syksykuukausien kuolonmyrskyn voimaa.
Kirsti oli paluuretkellä kävelyltä, jonka oli ulotuttanut kauas kylän ja talojen takaiselle järvelle, jonne lopulta vei vaan mutkitteleva karjapolku, — aukea, saareton järvi, jonne ainoastaan kalamiehet saapuivat silloin tällöin rysiään kokemaan tai karien syrjästä koukku väärällä vetelemään tummaniskaisia ahvenia.
Kyläkujalla takaisin tullessa tuli häntä vastaan lois-Kustaan vaimo Alina, jonka hän jo kaukaa tunsi kulmikkaasta käynnistä sekä omakutoisesta, punaraitaisesta alushameesta, joka tuskin nilkkoja peitti.
"Minnekkä te nyt…?" hän sanoi hymyillen pysähtyen, huomattuaan, että
Alina aikoi puhuttelematta puikahtaa ohi.
Alina vilkasi häneen ikäänkuin kahden vaiheella, kertoakko vai eikö.
"Tuonne minä Tupa-Leenan saunaan", hän sanoi pään nykäisyllä suuntaa osoittaen.
"Siina kun sai pojan toissa yönä… Vaan eipäs malttanut, — koitti tukahuttaa lapsen pihavajaan. Sininen oli ollut ja henkitoreissa, kun pelastettiin. Sattui siihen näkijöitä, — sekös nyt salaan jäisi. Eikä se itsekkään sitä kieltänyt. Kuuluu tulevan tänään konstaapelit hakemaan. Vankiin se pannaan. Herra hyvästi siunatkoon, kun viatonta lasta…"
Kirstistä tuntui, kuin olisi vasten kasvoja lyöty.